"Ei, herra Levendale, kiitoksia", vastasi salapoliisi. "Ei ainakaan tällä hetkellä. Mutta asia on siten, että herra Multenius näyttää menettäneen henkensä väkivaltaisella tavalla — ja minä haluaisin tietää oliko sillä henkilöllä, joka toi kirjanne hänen myymäläänsä, mitään tekemistä asian kanssa, kuka hän sitten lieneekin ollut."
"Ahaa! — minä en kuitenkaan voi kertoa teille mitään muuta", sanoi Levendale. "Olkaa hyvä ja pitäkää tarkoin huolta kirjastani tällä välin, herra Ayscough. Hyvästi."
Ulos tultuaan Ayscough vilkaisi kelloaan ja katsahti tovereihinsa.
"Nyt on aika lähteä kuulusteluun", hän huomautti. "Tulkaa — lähtekäämme sinne yhdessä. Teitähän tarvitaan siellä molempia."
"Yhdyn teihin sitten tutkinnossa, herra Ayscough", sanoi Melky. "Viivyn muutamia minuutteja eräällä asialla — tulen pian."
Hän kiirehti pois erästä oikokujaa, joka kulki Praed-kadun poikki, ja pistäytyi rouva Goldmarkin asuntoon.
Rouva Goldmark oli yhä vielä Zillahia auttamassa, ja hänen sijaisenaan oli sama nuori nainen, jonka Melky oli edellisenäkin iltana siellä tavannut. Melky veti hänet syrjään!
"Kuulkaahan", hän virkkoi hyvin salaperäisen näköisenä. "Kysyn teiltä erästä asiaa, jonka toivon jäävän aivan meidän kahden välille. Voitteko sanoa minulle, minkä näköinen se herrasmies on, jonka luulitte kadottaneen sen kalvosinnapin, jonka näytitte minulle rouva Goldmarkin Pöytälaatikosta? Muistattehan?"
"Muistan", vastasi nuori nainen heti. "Pitkä — tumma — puhtaaksi ajeltu — hyvin ruskeaverinen — aivan saman näköinen kuin siirtomaista tulleet. Päässään hänellä oli pehmeä hattu."
"Älkää virkkako sanaakaan kenellekään", sanoi Melky entistä salaperäisemmin. Ja nyökäten päätään hyvin juhlallisesti hän lähti pois ruokapaikasta ja riensi kuolemansyyn tutkintotilaisuuteen.