"Täysin oikeassa — kaksi sormusta — minun omaisuuttani."
Herra Parminter kääntyi puhelemaan erään poliisiviranomaisen kanssa, joka nostaen syrjään erään edessään olevan ruskean paperiarkin paljasti saman sormustarjottimen, jonka Lauriston ja Ayscough olivat nähneet Multeniuksen asuinhuoneen pöydällä. Samalla Parminter nosti omia papereitaan ja otti niiden alta esiin Lauristonin sormukset. Hän otti ne, pani kämmenelleen ja ojensi ne todistajaa kohti.
"Nämä sormuksetko te veitte panttitoimistoon?" hän kysyi.
"Niin", vastasi Lauriston. "Ne ovat äitini sormukset."
Parminter osoitti tarjotinta. "Näittekö tämän asuinhuoneessa, jossa tapasitte vainajan?" hän kysyi. "Näin."
"Tuntuiko teistä kummalliselta, että omat sormuksenne muistuttivat niin huomattavasti tällä tarjottimella olevia?"
"Ei", vastasi Lauriston, "minä en ymmärrä mitään sormuksista".
Parminter ojensi tyynesti sormustarjottimen puheenjohtajalle ja samalla Lauristonin sormukset valkoisella paperilla. "Ehkä haluatte tarkastaa näitä esineitä ja kiinnittää valamiesten huomion niihin?" hän sanoi ja kääntyi taas todistajain aitioon päin. "Tahtoisin kysyä teiltä erästä hyvin tärkeää seikkaa", hän jatkoi. "Teidän on paras harkita sitä tarkoin, ennenkuin vastaatte. Se on teille tärkeämpi kuin ehkä ensi kuulemalla tuntuu. Voitteko tyydyttävästi todistaa, että nuo kaksi sormusta, joita väitätte omiksenne, ovat todella teidän?"
Tätä kysymystä seurasi kuolemanhiljaisuus oikeussalissa. Ihmisiä oli tullut lisää vielä kuulustelun alettuakin, ja huone oli nyt täpö täynnä. Jokaisen katse oli suunnattu Lauristoniin hänen seisoessaan todistajain aitiossa ilmeisestikin syviin ajatuksiin vaipuneena. Ja kahdesta silmäparista kuvastui kiihkeä levottomuus: Melky oli hermostunut ja levoton, Zillah ilmeisestikin hyvin huolissaan. Mutta Lauriston ei vilkaissut kumpaankaan, vaan kääntyi lopulta Parminteriin päin vilpittömän näköisenä.
"Sormukset ovat minun", hän vastasi, "mutta en tiedä kuinka saan sen todistetuksi".