Hillittyä mutinaa kuului oikeussalissa. Keskellä huonetta puheenjohtaja ojensi sormukset eräälle poliisiviranomaiselle ja viittasi häntä näyttämään niitä valamiehille. Ja taas kuului Parminterin lempeä ääni. "Ette voi todistaa niitä omiksenne."
"Saanko selittää?" kysyi Lauriston. "Nähkääs — voi mahdollisesti olla ihmisiä, vanhoja ystäviä, jotka ovat nähneet nämä sormukset äitini hallussa. Mutta en tiedä, mistä löytäisin semmoisia ihmisiä. Jos se on välttämätöntä, voin koettaa."
"Teidän sijassanne ehdottomasti koettaisin", huomautti Parminter kuivasti. "Milloin nuo kaksi sormusta sitten joutuivat teidän haltuunne?"
"Äitini kuollessa", vastasi Lauriston.
"Missä olette säilyttänyt niitä?"
"Lukitussa arkussani."
"Ettekö ole koskaan missään tilanteessa näyttänyt niitä kenellekään?
Ajatelkaa."
"En", vastasi Lauriston. "En voi sanoa kenellekään näyttäneeni."
"Ette edes äitinne kuoleman jälkeen?"
"En. Otin tietysti haltuuni kaikki hänen tavaransa. En muista näyttäneeni sormuksia kenellekään."