"Piditte ne arkussanne siihen asti kun otitte ne esiin hankkiaksenne rahaa niitä vastaan?"
"Niin — aivan oikein", myönsi Lauriston.
"Kuinka paljon rahaa teillä oli kaiken kaikkiaan, kun lähditte panttitoimistoon eilen iltapäivällä?"
Lauristonin kasvoille levisi tumma puna.
"Minulla ei ollut rahaa laisinkaan, jos teidän täytyy se välttämättä tietää", sanoi hän.
Taas kuului mutinaa oikeussalissa — yleisön penkeillä istuvat herkkämieliset naiset äännähtelivät säälistä, sillä he tunsivat itse panttitoimistot sekä sen hädän, joka ajoi sinne menemään. Nyt heidän sydämessään oli herännyt voimakas myötätunto todistajain aitiossa seisovaa nuorukaista kohtaan. Mutta Lauriston alkoi äkkiä hymyillä voitonvarmasti.
"Yhdentekevää", hän lisäsi vilkaisten Parminteriin, "tuskin tuntiakaan oli kulunut sen jälkeen, kun sain neljäkymmentä puntaa kirjeissä. Ayscough tietää sen!"
Parminter ei välittänyt laisinkaan tästä huomautuksesta. Hän oli kuiskaillut poliisipäällikön kanssa ja kääntyi nyt puheenjohtajan puoleen.
"Pyytäisin, että tämä todistaja astuisi alas muutamiksi minuuteiksi", hän virkkoi. "Haluaisin saada neiti Wildrosen uudelleen esiin kutsutuksi."
Puheenjohtaja viittasi Zillahia ystävällisesti palaamaan todistaja-aitioon.