X
MELKY TULEE VÄLIIN
Zillah oli kuunnellut, kuinka Lauriston vastaili Parminterin tarkkoihin kysymyksiin, niin levottoman näköisenä, että sen huomasivat kaikki hänen lähellään istuvat. Nämä levottomuuden merkit lisääntyivät yhä hänen astuessaan hitaasti aitioon ja hän loi oikeuden puheenjohtajaan melkein vetoavan katseen. Mutta tämä vain katseli papereitaan, ja Zillahin oli pakko kääntyä Parmnterin puoleen, jonka ääni muuttui tavallistakin imelämmäksi hänen puhutellessaan Zillahia. Kun Parminter seisoi Zillahin edessä, olisi häntä tosiaankin voinut pitää ystävällisenä ja hyväntahtoisena herrasmiehenä, jonka ainoana päämääränä oli ilmaista sääliä ja lohduttelua. Mutta harvoilta läsnäolijoilta oikeussalissa jäi kuitenkaan huomaamatta niiden kysymysten tarkoitus, joita hän alkoi esittää kaikkein makeimmalla ja lempeimmällä äänellään.
"Ymmärtääkseni olette auttanut isoisävainajaanne hänen liikkeessään?" kysyi Parminter. "Aivan niin. No, kuinka kauan olette ollut hänen apulaisenaan?"
"Siitä lähtien kun pääsin koulusta kolme vuotta sitten", vastasi Zillah.
"Kolme vuotta — tosiaanko! Ja luullakseni olette asunut hänen luonaan jo muutamia vuosia ennen sitä?"
"Aivan pikku tytöstä asti", myönsi Zillah.
"Herra Multenius-vainaja on siis kasvattanut teidät? Niin oikein, te siis tunsitte hänen liikettään jonkin verran jo kouluaikananne?"
"Kyllä, hän opetti minulle monta seikkaa."
"Te olitte tietysti aina saapuvilla — vai mitä. Saanen otaksua, että te vähitellen tutustuitte aika hyvin niihin esineisiin, joita isoisänne liikkeessään käsitteli? Tietysti — kiitos. Teitä tosiaankin mainitaan jonkinlaiseksi asiantuntijaksi jalokivien ja metallien alalla?"