"Niin annoinkin. Neuvoin häntä niin kauan kuin hänellä suinkin oli jotakin pantattavaa välttämättä hankkimaan rahaa taskuunsa."
"Erinomainen neuvo", huomautti Parminter hymyillen. Hän nojautui eteenpäin katsellen todistajaa vakavammin. "Mainitsiko Lauriston sunnuntaina tai aikaisemmin hänet tavatessanne mitään hallussaan olevista kahdesta sormuksesta?"
"Ei", vastasi Zillah.
Parminter vaikeni, epäröi, kumarsi äkkiä oikeuden puheenjohtajalle ja istuutuen jälleen paikalleen veti esiin nuuskarasiansa. Puheenjohtaja viittasi Zillahia poistumaan todistajain aitiosta ja keskeytti Parminterin nuuskaushommat.
"Luullakseni on parasta lykätä asia nyt tässä vaiheessa", hän virkkoi. "Ilmeisestikään emme voi saada sitä loppuun tänään." Hän kääntyi valamiehiin. "Ehdotan, että tätä kuulustelua jatketaan viikon päästä", hän virkkoi. "Sillä välin —"
Hänen mielenkiintonsa suuntautui nyt äkkiä Melky Rubinsteiniin, joka nousi levottoman ja epäröivän näköisenä paikaltaan ja astui pöydän eteen pyytäen julkisesti puheenvuoroa.
"Mitä nyt?" kysyi puheenjohtaja. "Kuka olette? Aivan oikein, sama todistaja, joka totesi ruumiin Daniel Multeniukseksi. No niin?"
"Herra puheenjohtaja", virkkoi Melky kaikkein juhlallisimmalla äänellään. "Tätä kuulustelua ei ole johdettu oikealla tavalla! En tarkoita teitä — mutta nämä herrat, poliisi ja herra Parminter ovat väärillä jäljillä. Ymmärrän, mitä he ajavat takaa, ja he ovat väärässä! He salaavat todisteita, herra puheenjohtaja." Melky kääntyi Ayscoughiin päin. "Millaisena johtolankana käytetään tuota vanhaa kirjaa?" hän kysyi. "Miksi ette ole esittänyt sitä? Olen Daniel Multenius-vainajan läheisin miespuolinen sukulainen ja väitän, että se johtolanka on aika paljon tärkeämpi kuin mikään muu tänä aamuna esitetyistä. Mitä siitä kirjasta nyt arvellaan, herra Ayscough? Sanokaahan — mitä siitä kuuluu? — ja mitä sen omistajasta tiedetään?"
"Mitä se on?" kysyi puheenjohtaja. "Jos on jotakin —"
"Jotakin, herra!" huudahti Melky. "Siinäpä on juuri — sillä välillä, jolloin serkkuni neiti Zillah Wildrose lähti hyvässä voinnissa olevan vanhuksen luota ja ennenkuin herra Lauriston tapasi hänet kuolleena, on myymälässä käynyt joku, joka on jättänyt asuinhuoneen pöydälle arvokkaan kirjan, ja se kirja, kaikkien aamulehdissä olleitten ilmoitusten mukaan, on Sussex-aukion varrella asuvan parlamentinjäsenen herra Spencer Levendalen omaisuutta. Miksi ei sitä asiaa ole esitetty? Miksi ei herra Levendalea ole kutsuttu tänne? Pyydän teitä, herra puheenjohtaja, kiinnittämään siihenkin huomiotanne! Sen takana on enemmän —"