"Oletteko lukenut tuosta Praed-kadun salaperäisestä tapauksesta?" hän kysyi. "Tarkoitan selostusta tutkintotilaisuudesta?"
"Joka sanan — ja kuullut sitä paitsi enemmänkin", vastasi Purdie. "Tuo nuori mies, Andie Lauriston, on vanha koulutoverini ja ystäväni. Tulin tänne eilen häntä tapaamaan ja sain tietää hänen sotkeutuneen tähän juttuun. Hän on ehdottomasti täysin viaton."
"Onko hänet vangittu?" kysyi Elsie melkein kiihkeästi.
"Ei", vastasi Purdie. "Hän on lähtenyt pois — hankkiakseen todistuksia siitä, että nuo sormukset, jotka ovat niin tärkeänä tekijänä jutussa, ovat todella hänen ja että ne aikaisemmin ovat kuuluneet hänen äidilleen."
"Huomasitteko kuulustelun lopussa nimenomaan niitä seikkoja, jotka koskivat panttitoimistossa löydettyä kirjaa?" jatkoi Elsie. "Espanjalaista käsikirjoitusta?"
"Jonka herra Levendalen sanottiin kadottaneen raitiovaunussa", virkkoi
Purdie. "Kyllä. Mitä siitä?"
Tyttö kumartui lähemmäksi häntä.
"Tuntuu kauhealta puhua siitä asiasta", hän kuiskasi, "mutta minun täytyy kertoa jollekulle — en voi, en uskalla pitää sitä enää omana tietonani! Herra Levendale ei ole ilmaissut asian todellista laitaa siinä kohdin."
Purdie vilkaisi vaistomaisesti ovelle — ja veti tuolinsa lähemmäksi
Elsietä.
"Oletteko varma siitä?" hän kuiskasi. "Aivan niin! No — millä tavoin sitten?"