Hän ohjasi Purdien talon lävitse arkihuoneeseen, josta oli näköala puistoon, ja vei hänet kotiopettajattaren luokse.
"Olen kertonut herra Purdielle kaikki siitä, neiti", hän virkkoi tuttavallisesti. "Ehkä te haluatte puhella siitä hänen kanssaan. Minun ymmärtääkseni me emme voi tehdä mitään, ennenkuin saamme kuulla jotakin."
Kahden jäätyään Purdie ja Elsie Bennet katselivat toinen toistaan kätellessään. Neiti Bennet oli vaalea hoikka tyttö, luonnostaan ujo ja vaatimaton. Nyt hän oli oikein silminnähtävästi ujo uudistaessaan tuttavuutensa Purdien kanssa, ja Purdie, joka oli selvillä omista tunteistaan häntä kohtaan, oli hämillään ja tunsi itsensä kömpelöksi.
"Lähetitte kutsumaan minua", hän virkkoi lyhyesti. "Lähdin heti kirjeenne saatuani. Grayson viivytti minua ala-kerrassa puhelullaan. Olette huolissanne — herra Levendalesta?"
"Niin", myönsi Elsie. Sitten hän viittasi tuoliin. "Ettekö istuudu?" hän kysyi ja veti toisen tuolin aivan lähelle. "Kutsuin teitä, koska — se voi näyttää omituiselta, mutta niin on asia — en voinut ajatella ketään muuta. Tuntui onnen sattumalta, että olitte Lontoossa, ja niin lähellä. Minulla oli se tunne, että — että saatoin luottaa teihin."
"Kiitos", virkkoi Purdie. "Te saatattekin luottaa! Ja mistä on kysymys?"
"Grayson on kertonut teille kuinka herra Levendale lähti eilen illalla eikä palannut enää, ei edes lähettänyt mitään tietoa itsestään?" jatkoi Elsie. "Niin kuin Grayson on sanonut, on se perin kummallista herra Levendalen tapoihin nähden. Mutta minä haluan kertoa teille vielä muutakin, minun täytyy ilmaista se jollekulle! Ja minä tiedän, että jos puhun sen teille, te pidätte sen salassa — kunnes tai jollette luule tarpeelliseksi mainita siitä poliisille!"
Purdie säpsähti.
"Poliisille!" hän huudahti. "Mistä on kysymys?"
Elsie Bennet meni pöydän luokse ja otti käteensä muutamia sanomalehtiä.