Lähtien pois eteishuoneesta hän ohjasi Purdien kirjaston kautta, jossa Levendale oli ottanut vastaan Ayscoughin ja hänen toverinsa, pieneen huoneeseen, joka oli sen vieressä. Purdie katseli ympärilleen ja huomasi seisovansa laboratoriossa, joka oli varustettu kaikkein uusimmilla kemiallisilla kojeilla. Joka puolella näkyi sellaisessa huoneessa tarvittavia kapineita: hyllyillä oli rivittäin pulloja, suuri kirjahylly oli täynnä teknillisiä teoksia, kaikki tässä huoneessa todisti tiedemiestutkijan harrastuksista. Ja Purdien tarkka hajuaisti ilmaisi heti rohdosten ja kemiallisten aineitten läsnäolon.
"Täällä tapasin herra Levendalen eilisiltana", sanoi palvelija. "Hän kutsui minut sisään. Hän mittasi jotakin noista pulloista pieneen lasiputkeen, herra Purdie — ja pani lasiputken liivintaskuunsa. Katsokaahan noita pulloja, herra — näettehän, että ne sisältävät kaikki myrkkyä — voitte huomata sen niiden muodosta."
Purdie vilkaisi hyllylle, jota palvelija osoitti. Kaikki siihen järjestetyt pullot olivat sinistä lasia ja kaikki kolmikulmaisia muodoltaan ja jokaisen kyljessä oli silmäänpistävä punainen lappu, joka sisälsi sanan Myrkkyä.
"Kummallista", hän virkkoi. "Onko teillä jokin aavistus?" hän jatkoi katsellen tarkasti palvelijaa. "Onko mielessänne jotakin tätä asiaa koskevaa? Mitä se on?"
Palvelija pudisti päätänsä.
"No niin, herra Purdie", hän vastasi, "kun näette jonkun herrasmiehen mittaavan myrkkyä lasiputkeen, jonka hän panee huolellisesti poveensa ja kun hän lähtee ulos palaamatta enää ja kun ette saa tietoa hänestä mistään paikasta — niin mitä ajattelette? Se näyttää kummalliselta, eikö niin, herra Purdie?"
"En tunne herra Levendalea tarpeeksi voidakseni sanoa sitä", vastasi
Purdie. "Hänen poissaoloonsa voi olla syynä jokin luonnollinen asia.
Eihän hänellä ollut minkäänlaisia huolia?"
"Eilen hän näytti pari kertaa vähän kiihtyneeltä — ja myöskin edellisenä iltana", sanoi palvelija. "Huomasin sen pikku seikoista. No niin, en voi ratkaista sitä asiaa. Minä olen nähkääs ollut hänen luonaan siitä asti, kun hän palasi Englantiin — jo muutamia vuosia — ja tunnen hänen tapansa perin pohjin. Mutta me emme voi muuta kuin odottaa — neiti Bennet luullakseni lähetti kutsumaan teitä, herra Purdie?"
"Niin", vastasi Purdie, "hän lähetti".
"Olkaa hyvä ja tulkaa tänne", sanoi palvelija. "Neiti Bennet on nyt yksin — lapset ovat juuri lähteneet ulos hoitajattarineen."