Mutta Lauriston pudisti päätään pettyneen näköisenä.
"Sitäpä minä juuri en tiedä", hän vastasi. "Kaksikymmentäviisi vuotta sitten hän antoi äidilleni nuo sormukset ja rouva Taggartin sanain mukaan hän oli silloin keski-ikäinen mies, joten hänellä on nyt ikää jo aika lailla. Mutta jos hän on elossa, voin löytää hänet."
"Meidän on saatava hänet käsiimme", virkkoi Purdie lujasti. "Minun käsitykseni mukaan hän voi todistaa jotakin sellaista, joka on tärkeämpää kuin noiden sormusten pelkkä tunteminen — älkää nyt välittäkö siitä, mitä arvelen asiasta. Meidän on pohdittava sitä huomenna."
"Mutta sillä välin", keskeytti Zillah hänet, "Andie ei saa lähteä asuntoonsa rouva Flitwickin luokse. Minä ymmärsin mitä Ayscough tarkoitti tänä iltana, ja muistakaa kaikki, että se oli aivan yksityisluontoista hänen ja minun välilläni. Hänet täytyy pitää jonkin aikaa poliisin tietämättömissä, ja —"
Purdie nousi seisomaan pöydän luota ja pudisti päättävästi päätään.
"Ei", hän virkkoi. "Ei sinne päinkään! Me emme turvaudu minkäänlaiseen pakoilemiseen ja piileskelemiseen. Andie Lauriston ei tule ilmaisemaan pienintäkään pelkoa poliiseja tai mitään heidän Johtopäätöksiään kohtaan. Hänen on seurattava tarkoin minun ohjeitani, ja minä vien hänet täksi yöksi hotelliini — jättäkää hänet minun haltuuni! Minä kyllä pidän huolen siitä, että tämä juttu selviää oikealla tavalla ja perin pohjin — olkoon lopputulos sitten millainen tahansa. Kas niin, erotkaamme nyt. Herra Guyler!"
"Jaha", vastasi amerikkalainen, "mitä haluatte?"
"Tulkaa tapaamaan minua hotelliini huomisaamuna kello kymmenen", virkkoi Purdie. "Uusi luku alkaa silloin."