"Teit kuitenkin hyvin ajattelemattomasti, Jimmie, herättäessäsi vieraamme keskellä yötä", sanoi neiti Durham. "Kuinka tyhmää!"
Herra Parslewe kehoitti kumartaen ja viittaamalla kapeasormisella kädellään minua istuutumaan aamiaispöytään suoden holhokilleen ja minulle miellyttävimmän hymynsä.
"No niin, en tiedä, kultaseni", vastasi hän. "Hänhän olisi voinut olla vaikka rosvo — kaiken hyvän lisäksi."
Hän nauroi hyvin iloisesti omalle pilalleen ja kumartui puoleeni ojentaessaan minulle lautasen.
"Olen pahoillani, että herätin teidät", sanoi hän vieläkin hymyillen. "Minusta tuntui niin hauskalta katsella teitä, koska en mielestäni milloinkaan ollut nähnyt niin virkistävän viatonta nuorta kuolevaista elämässäni. Todellisuudessa ajattelin juuri lähteä hakemaan Madrasiaa katsomaan teitä, kun satuitte heräämään."
Hän nauroi vielä sydämellisemmin tälle, ja minä siirsin katseeni hänestä hänen holhokkiinsa.
"Älkää välittäkö hänestä" sanoi tyttö. "Hän on sellainen. Hänen leikillisyytensä on kummallista ja joskus aivan vääräänosuvaa. Sinä olet omituinen mies, Jimmie, älä kielläkään sitä. Ja minä kun annoin sinusta niin loistavan kuvauksen eilen illalla — kerroin, että sinä varmaankin raivostuisit, jos vain saisit kuulla, etten ollut pyytänyt herra Crayea tänne yöksi, ja vielä paljon muutakin — enkö tehnytkin niin, herra Craye?"
"No niin, tahdon varmasti mieluummin nähdä hänen istuvan täällä hengissä syömässä kakkuaan kuin kaivaa hänet esille lumesta kuolleena", huomautti herra Parslewe hyväntuulisesti. "Mutta, Craye, kuulkaahan nyt: satutteko olemaan tuon maisemamaalarin, Crayen, sukulainen?"
"Olen juuri sama henkilö, herra Parslewe", vastasin. "Sen vuoksi olen tullutkin tänne. Hain eilen jotakin viehättävää aihetta."
Hänen kasvonsa kirkastuivat vilpittömästä ilosta ja hän ojensi kätensä pöydän yli puristaen sydämellisesti kättäni.