Tervehdimme toisiamme juhlallisesti. Sitten molemmat hymyilimme ja purskahdimme vihdoin nauruun. Hän nyökäytti päätään huoneen nurkkaan päin.
"Herra Parslewe tuli sittenkin kotiin", sanoi hän.
"Tiedän sen. Hän pistäytyi luonani yöllä."
"Ei suinkaan! Miksi?"
"Hän halusi varmaankin tietää, oliko minulla tarpeeksi peitteitä."
"Toivoakseni teillä oli", kysyi hän. "Oliko teillä? Mutta kuinka —?"
Juuri silloin avautui nurkassa sijaitseva ovi ja isäntäni tuli huoneeseen. Havaitsin hänet melko pitkäksi ja reippaaksi noin viidenkuudetta tai kuudenkymmenen vuotiaaksi mieheksi, jonka kasvot olivat tavattoman henkevät. Niiden ilme oli sfinksimäinen, ja ne voivat, kuten jo ennen olen huomauttanut, näyttää vihaisen tyytymättömiltä tahi liikuttavan hyväntahtoisilta. Ne olivat tarpeeksi miellyttävät nyt hänen tullessaan lähemmäksi ja ojentaessaan minulle kätensä vanhanaikaisen kohteliaasti.
"Hyvää huomenta, herra", kuhersi hän — hänen äänensä rakastettavuutta ei voida ilmaista muulla sanalla. "Nukuitte varmaan hyvin ja virkistävästi kaikkien vaivojenne jälkeen?"
"Vaivani eivät olleet pitkäaikaisia, ja sain niistä mainion korvauksen", vastasin minä jäljitellen hänen puoleksi kujeilevaa puhetapaansa. "Nukuin tavattoman hyvin, kiitoksia vain."
"Oivallista!" sanoi hän hieroen käsiään. "Niin minäkin."