"Onko teillä tarpeeksi lämmin", kysyi hän tullen äkkiä takaisin vuoteeni viereen ja laskien kätensä peitteelleni. "Yö on purevan kylmä, ettekä luullakseni ole kotoisin näiltä seuduilta."
"Minulla on aivan karpeeksi lämmin, kiitoksia vain", vakuutin minä hänelle. "Vuoteeni ei voisi olla mukavampi."
"Nukkukaa sitten uudestaan", komensi hän naurahtaen jälleen hieman ivallisesti ja kyynillisesti. "Olette sydämellisesti tervetullut ikivanhan kattoni alle."
Hän poistui sitten, sulkien tyynesti oven mennessään, minkä jälkeen minä tottelin hänen käskyään ja nukuin jälleen. Enkä minä herännyt, ennen kuin tuo sama vanhus, jonka olin nähnyt istuvan keittiössä edellisenä iltana takan ääressä, tuli huoneeseeni tuoden minulle kuumaa vettä, parranajovehkeet ja teetä. Hän veti kierrekaihtimet ylös ja uutimet syrjään, jolloin näin taivaan olevan vieläkin harmaan ja synkän.
"Yöllä on varmaankin satanut yhä enemmän lunta?" kysyin häneltä.
Hän säpsähti kuin olisi ollut tottumaton siihen, että häntä puhuteltiin, ja nyökäytti harmaata päätään.
"Kyllä lunta on tuiskuttanut melkoisesti, herra", vastasi hän.
"Rakennuksien ympärillä on sitä monen jalan vahvuudelta."
Nousin, join teeni ja pukeuduin niin huolellisesti kuin suinkin ja lähdin vihdoin siihen samaan tornihuoneeseen, missä olin viettänyt iltani nuoren emäntäni seurassa. Siellä ei ollut vielä ketään, mutta suuressa avotakassa paloi räiskyvä honkavalkea, aamiaispöytä oli katettu sen läheisyyteen, ja keittiöstä tunkeutui huoneeseen ruokahalua kiihottavia tuoksuja. Lämmittelin takan ääressä katsellen ympärilleni ja nyt aamuvalaistuksessa, vaikka se olikin vielä niin synkkä, näin huoneen paremmin. Siitä voi saada hyvin helposti käsityksen sen omistajan mausta — kaunis vanha kalusto, laudoitus, kaappien ja niiden sisällön järjestely, kaikki osoitti kokoilijan alttiutta ja rakkautta niihin esineihin, joita hän hyvällä arvostelukyvyllä oli kerännyt itselleen. Huoneessa oli paljon hyvin mielenkiintoisia esineitä, ja muudan erittäinkin veti huomioni puoleensa ehkä sen vuoksi, että liekit välähtelivät kirkkaasti sen kiilloitetussa pinnassa. Esine oli pieni kuparilipas, noin kuuden tahi seitsemän tuuman levyinen kummallekin suunnalle, ja sijaitsi ikivanhalla tarjoilupöydällä sille asetettujen monien kummallisten kapineiden joukossa. Näin heti, että se oli tavattoman hyvää työtä, ja sen vuoksi meninkin hetkisen kuluttua lähemmäksi ja otin sen käteeni. Kaikenlaiset vanhat vaski- ja kupariesineet ovat aina kiinnittäneet mieltäni ja tämä kummallinen pieni arkkunen tahi lipas vangitsi tarkkaavaisuuteni kokonaan. Se oli niin kaunis ja hieno tyynessä vaatimattomuudessaan. Se oli muuten aivan sileä paitsi kanteen taottua vaakunaa ja kierrekoristeen alle kaiverrettua mielilausetta:
Teen vain sitä, mikä minua miellyttää.
Panin kuparilippaan paikoilleen ja olin juuri kääntymäisilläni pois, ihmetellen, mitä noilla sanoilla oikeastaan tarkoitettiin, kun huomioni kiintyi johonkin sellaiseen, mitä en lainkaan ollut osannut odottaa näkeväni. Tarjoilupöydän kohdalla laudoituksessa, joka oli ollut varjossa edellisenä iltana, mutta joka nyt näkyi tarpeeksi selvästi suuresta ikkunasta tulvivassa valossa, riippui pari pientä maalaamaani taulua, vesiväriluonnoksia Teesdalen maisemista. Ne olivat vuosi sitten olleet näytteillä taidepalatsissa ja olin myynyt ne eräälle Bond-kadun varrella liikettään harjoittavalle taidekauppiaalle. Katselin juuri niitä neiti Durhamin tullessa huoneeseen vanhan palvelijattarensa kanssa, joka kantoi aamiaisruokia.