Olin aikonut kysyä häneltä, minkä suvun vaakuna ja mielilause se oli, koska se oli kiihoittanut uteliaisuuttani, mutta huomattuani hänen joko olevan välinpitämättömän asiasta tahi haluttoman sitä selittämään kiinnitin tarkkaavaisuuteni hänen näyttämiinsä esineisiin. Kulutimme melkein koko aamun katselemalla hänen kokoelmiaan ja sovimme yhteen ihmeellisesti. En ollut kuitenkaan pahoillani, kun neiti Durham tuli huoneeseen vaatien minua mukaansa pihalle katselemaan hevostaan, koiriaan ja muita kotieläimiään. Vanha mies oli puhdistanut pihan melkein kokonaan lumesta, mutta seinien ympärillä oli vielä suuria kinoksia. Katsoin portilta niiden yli melko kärsimättömänä, koska halusin tarkastella lähemmin seutua ja koska sain sellaisen vaikutelman, ettei neiti Durham ollut lainkaan haluton oppaaksi.
"Älkää luulko joutuvanne tänne vangiksi hyvinkään pitkäksi ajaksi", huomautti hän äkkiä keskeyttäen hiljaiset mietteeni, jotka aiheutuivat edessäni leviävän valkoisen laajan erämaan katselemisesta. "Tähän aikaan vuodesta sulaa lumi pian. Teidän ei tarvitse lainkaan hämmästyä, vaikka huomaisittekin sen hävinneen herätessänne huomenna, niin paksulti kuin sitä onkin."
"Jos niin käy ja me voimme lähteä liikkeelle, niin haluatteko näyttää minulle joitakin mielipaikkojanne?" ehdotin minä. "Voisin silloin ehkä tehdä pari luonnosta."
"Tietysti. Roddamin tien varrella on muudan ihana paikka. Vien teidät sinne heti, kun lumi sulaa, ja saatte sitten oikein hekumoida katselemalla sitä."
Meidän täytyi kuitenkin odottaa kolme päivää, ja koko sinä aikana isäntäni ja emäntäni tekivät kaiken voitavansa huvittaakseen minua, ikään kuin he olisivat tunteneet olevansa pakotettuja korvaamaan minulle jotenkin viipymisen, vaikka minä, puhuakseni suoraan, olinkin tarpeeksi kiintynyt heihin persoonallisesti tarvitsematta muuta ajanvietettä. Herra Parslewe oli erikoisluonne täynnä kaikenlaisia päähänpistoja, hyvin leikillinen ja ivallisen järkevä. Hän oli nähtävästi nähnyt paljon ihmisiä ja maailmaa, ja hänen mielipiteensä asioista olivat yleensä yhtä mielenkiintoisia kuin huvittaviakin. Huomasin kuitenkin hänen tietonsa maastamme ja aikakaudestamme melko vanhentuneiksi; hän ei näyttänyt tietävän nykyajasta mitään, vaikka hänellä olikin hieno kokoelma muistelmia entisen sukupolven ajoilta. Mutta muudan hänen satunnainen huomautuksensa selitti sen.
"Lähdin Englannista Intiaan ja Itämaihin yhdenkolmattavuotiaana", sanoi hän minulle eräänä iltana tavallisen keskustelumme lomassa, "ja näin kotimaan rannan uudestaan vasta viisikymmenvuotiaana. Nyt palattuani takaisin ja elettyäni täällä muutamia vuosia en tahdo nähdäkään siitä enempää, kuin mitä näen vanhan rakkaan tornini huipulta. Täällä minä olen ja täällä pysynkin."
Arvailin, aikoiko hän pidättää nuoren ja kauniin holhokkinsakin siellä, mutta olin ollut talossa vielä niin vähän aikaa, etten uskaltanut kysyä sitä häneltä. Olin kuitenkin jo ehtinyt rakastua Madrasiaan; olisihan ollutkin outoa, ellei niin olisi käynyt. Ja aioin panna liikkeelle kaikki taivaan ja maan voimat saadakseni hänet omakseni. Olinkin sen vuoksi äärettömästi kiitollinen, kun neljäntenä päivänä talvi äkkiä hävisi olemattomiin kuin taikavoimasta ja kevät otti jälleen vallan käsiinsä valaen kukkuloille ja laaksoihin lämmintä ja auringonpaistetta. Silloin Madrasia ja minä lähdimme talosta jättäen herra Parslewen kirjojensa ja paperiensa pariin ja aloimme kuljeskella seudulla ja kehittää tuttavuuttamme onnellisissa merkeissä. Ensi kohtauksessamme oli ollut lohduttavaa romantiikan tuntua, mikä luullakseni tehosi meihin molempiin. Se ei ollut vieläkään haihtunut, vaan leijaili ilmassa ympärillämme, ja nyt siihen tuli lisäksi mitä arvoituksellisimman ja kummallisimman salaisuuden aavistus.
Alustavasti sen ilmaisi muudan mies, joka tuli Woopertonista ja Roddamista johtavaa tietä ja sattui näkemään minun ja Madrasian istuvan eräällä kalliopengermällä tien vieressä minun valmistaessani pikaista luonnosta ja Madrasian katsellessa työtäni. Vieras näytti matkailijalta; hänen yllään oli näet sellainen puku, joita matkailijat tavallisesti käyttävät. Muussa tapauksessa olisin ehkä luullut häntä kauppamatkustajaksi tahi joksikin varakkaaksi kauppiaaksi, joka harrastaa kävelymatkoja. Hän oli melko kookas, lihavahko ja punakka mies, teräväsilmäinen ja, kuten hetkisen kuluttua huomasimme, kohteliaskin, niin, melko kohtelias käytökseltään. Hän katsoi meihin tarkasti ja tullessaan kohdallemme pysähtyi tien keskelle kohottaen lakkiaan, joka oli viimeisintä kuosia.
"Anteeksi", sanoi hän hymyillen anteeksipyytävästi ja mielistelevästi. "Voitteko sanoa minulle, sijaitseeko täällä jossakin läheisyydessä muudan Kelpieshaw-niminen talo?"
Madrasia vastasi hänelle heti.