Hän kuunteli tarkkaavaisesti hörppien teetään ja syöden paahdettua leipää, ja minä kerroin kaikki yksityiskohdat. Madrasia korjasi selostustani hieman tahi kuiskasi minulle jotakin silloin tällöin, ja yhteisvoimin selostimme hänelle ilmeisimmät tosiseikat ja yksityiskohdat Weechin vierailuun ja viimeisen sähkösanoman saapumiseen saakka. Madrasia sanoi lopuksi:
"Ja sitten te tulitte; herra Murthwaite. Ja jos vain voitte kertoa meille, mitä tämä kaikki tarkoittaa, siunaamme teitä."
Mutta Murthwaite pudisti jyrkästi päätään.
"En", vastasi hän. "Kaikki tuntuu minusta vieläkin yhtä salaperäiseltä kuin ennenkin, vaikka luulenkin näkeväni heikon valonpilkahduksen — tosin hyvin heikon vain. Voin vain toistaa teille, mitä Sperrigoe kertoi minulle tänä aamuna. Jos vain saan toisen kupillisen mainiota teetänne ja savukkeen sen höysteeksi, niin —"
Hän odotti hetkisen kooten ajatuksiaan ja selosti sitten meille asiaa nojautuen taaksepäin tuolissaan ja viitaten silloin tällöin savukkeellaan korostaakseen huomautuksiaan, melkein kuin olisimme muodostaneet jonkinlaisen valamiehistön.
"Toimisto, jonka vanhin osakas herra Charles Sperrigoe on", sanoi hän, "on jo useita vuosia toiminut erään hyvin vanhan sisämaan suvun, Palkeneyn kartanon omistajain laillisena neuvonantajana. Te näette suvun vaakunan täydellisenä kummallisine lauselmineen tuon kuuluisaksi tulleen kuparilippaan laidassa tuolla pöydällä. Palkeneyt ovat asuneet Palkeneyssä Tudorien ajoilta saakka — todellisuudessa sen aikakauden varhaisimmilta vaiheilta asti. Perhe on ymmärtääkseni hyvin varakas, mutta sellainen, joka on vähitellen kuollut sukupuuttoon.
"Ja siirtyäksemme melkein nykyaikoihin, muutamia vuosia sitten tapahtuneisiin seikkoihin, kerron teille, että Palkeneyn kartanossa asui siihen aikaan muudan vanha herrasmies, herra Matthew Palkeney, jota luultiin viimeiseksi Palkeneyksi. Hän oli jo hyvin vanha, melkein yhdeksänkymmenen vuoden ikäinen ukko. Kerran nuoruudessaan oli hänellä ollut nuorempikin veli, John Palkeney, mutta hän oli jo nuorenamiehenä ottanut perintöosansa ja matkustanut pois isiltä peritystä kodistaan palaamatta sinne enää milloinkaan takaisin. Viimeiset tiedot hänestä oli saatu Etelä-Amerikasta noin kuusi- tai seitsemänkymmentä vuotta sitten, jolloin hän oli ollut lähdössä johonkin siihen saakka tuntemattomaan maahan, missä hänen luullaan menettäneen henkensä. Ja sen vuoksi tunsikin Matthew Palkeney, koska hän oli viimeinen suvustaan, itsensä vanhoilla päivillään hyvin yksinäiseksi. Ja eräänä päivänä saattoi hänen sairautensa hänet vuoteenomaksi, ja muutamien tuntien kuluttua Sperrigoe, lääkäri, taloudenhoitaja ja sairaanhoitajatar, jotka olivat kokoontuneet hänen kuolinvuoteensa ääreen, hämmentyivät ja hämmästyivät melkoisesti kuullessaan vanhuksen toistelevan eräitä sanoja. Ne olivat ainoat hänen mumisemansa sanat sairautensa aikana, ja hän toisteli niitä toistelemistaan ennen kuolemaansa. Ne kuuluivat:
"Kuparilipas — eräs Palkeney, eräs Palkeney — kuparilipas!"
Hän keskeytti pannen arvoa kertomuksensa dramaattiselle vaikutukselle ja katsoi meihin. Madrasiaa värisytti hieman.
"Kaameaa!" mumisi hän.