Sytytettyään siellä ensin toisen sikarin hän alkoi purkaa lipasta niistä sievistä kääreistä, joissa Madrasia oli tuonut sen mukanaan Kelpieshawista. Hän laski sen eteemme pienelle pöydälle, ja molemmat tuijotimme siihen. Hän erittäinkin tuijotti siihen niin tiukasti, että aloin luulla kapineen paljaan muodon hypnotisoineen hänet. Äkkiä hän hätkähti ja alkoi kaivella liivinsä taskuja.
"Niin!" mutisi hän enemmän itsekseen kuin minulle. "En ihmettelisi ollenkaan, vaikka asia olisikin niin."
Sanottuaan sen hän otti liivinsä taskusta ohuen norsunluisen kokoontaitettavan mitan ja avattuaan lippaan mittasi sen korkeuden sisäpuolelta. Sitten hän mittasi saman ulkopuolelta ja kääntyi puoleeni vaarallisine, miellyttävine hymyineen.
"Hemmetti sentään!" hän huudahti. "Craye, tässä lippaassa on kaksi pohjaa. Olen epäillyt sitä viime puolen tunnin kuluessa, ja kaiken olevaisen nimessä, se on kuin onkin totta!"
Minäkin aloin kiihottua ja tuijotin nyt lippaaseen yhtä tiukasti kuin hänkin.
"Saitteko sen selville mitoista?" kysyin.
"Kyllä. Sisäisen ja ulkonaisen korkeuden välillä on neljännestuuman ero", vastasi hän. "Se merkitsee, että siellä on hyvin matala ontelo, mutta kuitenkin tarpeeksi suuri piilottamaan — mitä?"
"Ei mitään erityistä, luullakseni."
"Eikö? Mutta minä olen kuullut pieneen kompassiinkin sopivan hyvin tärkeitä ja kohtalokkaita esineitä", huomautti hän. "Siinä on nyt kaikissa tapauksissa sellainen, koska emme voi väittää mittasuhteita vääriksi. Lippaassa on ontelo! Ja se voidaan varmaankin avata jollakin tempulla täältä pohjasta, luultavasti vääntämällä noita jalkoja."
Hän viittasi niihin neljään pyöreään nuppiin, joilla lipas lepäsi, yrittämättä kuitenkaan koskea niihin, koska hänen ajatuksensa näyttivät suuntautuneen muualle. Ja mietittyään hetkisen hän kääntyi luottavaisesti puoleeni.