Hän näytti tietävän tarpeeksi hyvin, missä se sijaitsi, ja opasti meidät suoraan sinne. Sen ovi oli hieman raollaan, ja kun Parslewe aukaisi sen kokonaan, näimme herra Charlesin seisovan takkamatolla suuret kasvot odottavasti kääntyneinä puoleemme. Niiden ilme oli vakava, ylpeä ja luotansa työntävä, mutta se muuttui hämmästyttävän äkkiä, kun hänen katseensa sattui Parsleween. Hän todella melkein hypähti, liikahteli, tointui sitten hämmästyksestään ja huohotti.
"Jumala varjelkoon sieluani!" hän huudahti. "Hyvä herra, olemme varmasti tavanneet toisemme ennenkin?"
Parslewe nauroi ivallisesti.
"Varmasti kylläkin", hän vastasi niin ylimalkaisesti kuin suinkin.
"Meidät molemmat voidaan luullakseni hyvinkin helposti tuntea, herra
Charles. Ja muistaakseni olette tavannut nämä nuoret henkilöt jo
ennenkin."
Charles kiiruhti toteamaan sen sivumennen. Oli näet ilmeistä, että olimme hyvin vähäpätöisiä tekijöitä tässä tilaisuudessa verrattuina Parsleween, johon hänen katseensa oli kohdistunut omituisella mielenkiinnolla.
"Minulla on ollut se ilo", hän sanoi. "Mutta me, hyvä herra, tapasimme toisemme eräänä iltana noin pari kolme vuotta sitten Kruunussa, tuolla lähimmässä kaupungissa, missä luullakseni nytkin oleskelette. Muistan vielä keskustelummekin, joka oli hyvin valaiseva ja mielenkiintonen. Hyvänen aika! Mutta minä en saanut tietää nimeänne."
"Minäpä sain", sanoi Parslewe nauraen. "Sen tähden juuri en halunnut tavata teitä, silloin kun kävitte talossani."
Herra Charles tuijotti häneen, koska hän ei voinut käsittää tätä. Hän katsoi vuoroin meihin kumpaankin ja vihdoin Parsleween. Hänen ilmeessään oli jotakin sellaista, mikä pani minut ajattelemaan, että hän mahdollisesti luuli Parsleweä hieman sekapäiseksi.
"Mutta miksi, hyvä herra?" kysyi hän sovittavasti. "Miksi? Olenko minä sitten niin —"
Parslewe nauroi viitaten suuren takan laudoitukseen. Siellä kaiverrettuna tammeen oli Palkeneyn vaakuna ja sen alla sama mielilause, joka oli saanut minut kiihkeästi ihmettelemään, silloin kuin näin sen ensi kerran kuparilippaassa.