"Hyvä Jumala, mitä tämä on? Revolveri!"
Hän suoristautui, tuijotti toveriinsa, katsoi maahan jälleen, kumartui vielä kerran, otti revolverin tiheästä heinikosta ja valaisi sitä sähkölampullaan. Neiti Pratt kirkaisi hiljaa ja perääntyi hänen vierestään.
"Sim, ole varovainen! Ah, luuletko tuota siksi aseeksi, jolla…"
"Luulen!" mutisi Simmons. Hän käänteli revolveria, katsellen sitä tarkasti, ja hätkähti jostakin uudesta huomiosta.
"Taivas varjelkoon!" sanoi hän. "Kuka olisi voinut ajatella…" Hän keskeytti ja silmäili sisäkköä kuin jokin olisi äkkiä riistänyt häneltä terveen järjen.
"Jennie", jatkoi hän käheästi "sinähän näet tämän? Ei sanaakaan,
Jennie, ei sanaakaan tästä kellekään! Minä…"
Rakennuksen jossakin huoneessa soitettiin kelloa kovasti. Neiti Pratt säpsähti.
"Minun täytyy nyt lähteä, Sim", kuiskasi hän. "Käsittele varovasti tuota asetta, sillä sehän voi olla ladattu. Voi, ole hyvin varovainen!"
"Kyllä olen", vastasi Simmons kummallisen vakavalla äänellä. "Niin, mene sinä vain, koska sinua soitettiin. Ja muista nyt, Jennie, vaieta tästä."
Sisäkkö kiiruhti pois, ja jäätyään yksikseen Simmons pisti revolverin taskuunsa, poistuen siitä paikasta, josta oli sen löytänyt. Mutta äkkiä pysähtyen hän palasi ja mittasi huolellisesti askelillaan matkan löytöpaikasta hedelmätarhan laitaan. Matala pensasaita erotti sen siellä hiekkakuopasta, josta Deanen ruumis oli löydetty. Viisitoista metriä — no niin, tuon aidan takana seisova voisi helposti heittää revolverin näin kauas hedelmätarhaan. Ja… joku olikin sen heittänyt.