Lopulta myös Simmons ja neiti Pretty poistuivat metsästä, lähtien kävelemään kotiin Southernstowea kohti syksyisessä hämärässä niitä samoja rauhallisia kujia ja polkuja, joita pitkin olivat tulleetkin. He olivat molemmat hyvin tyytyväisiä toisiinsa, ja kun he erosivat kaupungin laidassa, tekivät he keskinäisen lupauksen tavata toisensa seuraavanakin iltana. Neiti Pretty meni Chancelloriin, ja Simmons, tuntien käyttäneensä iltapäivän loistavasti ja ollen vanna siitä, että neiti Prettystä tulisi hänen lemmittynsä ja ehkä vielä enemmänkin, jatkoi matkaa mieliravintolaansa ja tilasi itselleen ryypyn. Nielaistuaan siitä puolet hän äkkiä muisti Jane Prattin ja vihelsi kimakasti.
Viime aikoina, sunnuntai-iltaisin, hän oli saattanut Jane Prattia kirkkoon ja jälkeenpäin tehnyt lyhyen kävelyretken hänen kanssaan. Hän katsoi kelloaan ja näki olevan liian myöhäistä. Mutta voisihan vielä tavata tytön tulossa kirkosta. Siihen oli kuitenkin paljon aikaa, ja hän tilasi toisenkin ryypyn, tupakoi tyynesti ja ajatteli vakavasti uusia suunnitelmiaan. Neiti Pretty omaisuuksineen kangasti komeana kaikissa hänen mielikuvissaan, ja hän uskoi voivansa olla sekä tytön että rikkauden oivallinen hoitaja.
Vihdoin hän meni sille kirkolle, jota neiti Pratt suosi. Mutta tyttöä ei näkynyt muiden seurakuntalaisten joukossa eikä muuallakaan, minkä vuoksi Simmons oletti, ettei tyttö ollutkaan käynyt jumalanpalveluksessa, ja lähti Ashenhurst-huvilaan. Hän ja Jane Pratt olivat keksineet erikoisen merkkijärjestelmän, ja muuan näistä merkeistä toi tytön pensaikkoon. Sieltä he kävelivät pimeässä hedelmätarhaan.
"Sinä et tullutkaan kirkkoon, Jennie!" kuiskasi Simmons. "Miksi?"
"En päässyt, ystäväiseni", vastasi sisäkkö. "Rouvalla on muutamia vieraita, ja hän pyysi minua jäämään kerrankin kotiin. Nyt en saa olla kanssasi pitkää aikaa, sillä minun pitää lähteä kattamaan illallispöytää."
"Anna minulle suukkonen kuitenkin", sanoi Simmons. "Kaiketi sinulla on sen verran aikaa, kultaseni?"
Neiti Pratt ei vastustanut sen enempää suutelemista tai syleilemistä kuin neiti Prettykään, vaan palkitsi Simmonsille anteliaasti hänen hellyytensä.
"Sinä et siis ole ollut lainkaan ulkona koko päivänä", sanoi sitten
Simmons. "Etkö iltapäivälläkään?"
"En", vastasi neiti Pratt. "Minä olen pysynyt kotona koko iltapäivän.
Aioin kyllä tulla tapaamaan sinua illalla, mutta silloin tuli vieraita.
Mitä sinä olet tehnyt koko iltapäivän?"
"Tavallista sunnuntaihommaa vain!" vastasi Simmons kevyesti. "Olen hieman nukkunut, lueskellut ja tupakoinut — perin ikävää. Minähän saan aina olla sunnuntait yksikseni, koska John viettää ne Selbeachissa, meren surullisten aaltojen lähellä. Kunpa sinä, Jennie, olisit ollut luonani arkihuoneessamme! Takassa paloi iloinen valkea, ja sen edessä oli mukava sohva. Niin, kultaseni — mutta mitä hittoa tuo on?" Tämä huudahdus johtui siitä, että Simmons kosketti hienon kenkänsä kärjellä jotakin tavattoman kovaa esinettä, joka lojui ruohikossa hänen jaloissaan. Hän kumartui tavoittamaan sitä käteensä. Silloin purkautui toinen, hillitympi huudahdus hänen huuliltaan, ja sisäkön hämmästykseksi hän otti äkkiä esille taskulampun, vääntäen sen palamaan. Ja kun sen valo kohdistui neliöjalan suuruiseen maapalaseen, jonka yläpuolella hän sitä piteli, päästi hän vielä kolmannen, mutta hämmästyneemmän huudahduksen.