Neiti Pretty katseli ympärilleen. Paikka näytti todellakin tarpeeksi yksinäiseltä, ja Simmonsin käsivarsi tuntui niin taivuttavalta.
"Ettekö sallisi minun?" kuiskasi Simmons.
Neiti Pretty silmäsi jälleen eri tahoille ujona ja levottomana.
"Oletteko ihan varma siitä, ettei täällä ole ketään katselijaa?" kysyi hän. "Minä en ollenkaan sietäisi, että…"
"Täällä ei ole ainoatakaan sielua!" sanoi Simmons. "Niinhän täällä on rauhallista kuin haudassa… eikä kukaan…"
Neiti Pretty päästi sateensuojan kädestään. Se liukui maahan, kun hän puolittain kääntyi pyytäjän puoleen.
"No silloin ei ole väliä!" kuiskasi hän. "Mutta — ah, kuinka rohkea poika te olettekaan! Todellakin…"
Simmons ei menettänyt aikaa. Hänen suutelemaan valmiit huulensa hakivat neiti Prettyn huulia, ja hän suuteli tyttöä kerran, toisen ja kolmannenkin kerran ja yhä uudestaan. Eikä neiti Prettyllä ollut mitään tätä toistelua vastaan. Totta puhuaksemme hän ei ollut vain suostuvainen, vaan halukaskin nauttimaan kyllikseen tähän saakka tuntematonta hedelmää, kun oli saanut sitä maistaa. Hän kävi äkkiä kainon suopeaksi, ja muutamien minuuttien kuluttua Simmons oli vetänyt hänet polvelleen, painanut hänen päänsä olkapäälleen ja alkanut ottaa tullia hänen huuliltaan yhtä tuhlaavaisella tavalla kuin tyttö oli valmis sitä maksamaan. Neiti Pretty sulki silmänsä…
Mahdollisesti, jos hän olisikin pitänyt ne auki, hän ei olisi nähnyt muuta kuin lehväiset oksat ja herttaiset pensaat, joiden suojaan hän ja Simmons olivat piiloutuneet. Sillä juuri silloin hän antautui rakastajansa kanssa ensi kohtauksen kiihoitukselle ja uutuudelle eikä luultavasti olisi nähnyt mitään, vaikka hänellä olisi ollut kuusi paria silmiä. Eikä Simmonskaan nähnyt mitään. Hän oli tajunnut heti, että neiti Pretty, niin täysin kuin tältä puuttuikin kokemusta, oli hänen puhetapansa mukaan niin hullaantunut kuin tytöt suinkin voivat olla ja sitten kun jää oli murrettu suorastaan halukas tulemaan häntä puolitiessä vastaan ja antamaan saman verran takaisin kuin saikin, ja Simmons oli nyt innostunut käyttämään mahdollisuuksia hyväkseen, mikäli ehti. Hän tiesi sitä paitsi metsän ja erittäinkin tämän osan siitä hyvin yksinäiseksi paikaksi ja oli sen vuoksi opastanut neiti Prettyn sinne tahallaan. Niinpä hän uskoi olevansa ehdottomasti turvassa kaikilta huomioilta.
Mutta Simmonsia ja neiti Prettyä vakoiltiin sittenkin. Metsikön äärimmäisen laidan ja läheisen kukkulan laen välissä oli muuan nummelle rakennettu pieni maalaistalo, jossa Trevice-niminen isäntä elätti muutamia lampaita ja lehmiä. Trevice ansaitsi sillä niin vähän, että hänen täysi-ikäisten tyttäriensä oli pakko lähteä palvelukseen. Eräs heistä, Kitty-niminen, oli palvelijattarena rouva Champernownella. Kittyllä oli joka toinen sunnuntai-iltapäivä vapaa, ja tämä iltapäivä sattui juuri hänen loma-ajakseen. Hän lähti viettämään sitä vanhempiensa luona maatilalla ja tuntien seudun oikaisi sen metsikön halki, joka juuri silloin suojeli herra Simmons Hackdalea ja neiti Cynthia Prettyä. Päästyään sen keskelle Kitty kuuli jonkun tytön nauravan, jolloin hän lähti varovasti hiipimään pensaitten välitse ääntä kohti. Ja vaikka he eivät huomanneet häntä lainkaan eivätkä aavistaneet tytön olevan heistä vain kymmenkunnan metrin päässä, näki Kitty Simmonsin ja sen nuoren neidin, joka asui Chancellorissa, ja piti heitä silmällä… vihdoin pujahtaen tiehensä yhtä hiljaa kuin oli tullut lähelle ja miettien yhtä ja toista.