"Minä sanoin itselleni: 'Kas vain, tuossa on kaunein tyttö, mitä milloinkaan olen nähnyt!' Niin minä sanoin ja tarkoitinkin sitä."
"Lorua!" sanoi neiti Pretty.
"Niinkö luulette?" vastusti Simmons. "Ei ainakaan minun mielestäni. Luuletteko minua sokeaksi? Ja sitäpaitsi olen ajatellut samaa joka kerta kun olen nähnyt teidät. Mutta kuitenkin hieman ei tavalla."
"Kuinka niin?" kysyi neiti Pretty.
"Näin!" vastasi Simmons. "Joka kerta kun olen nähnyt teidät, olette mielestäni käynyt yhä kauniimmaksi! Mutta onko se mikään ihme? Enhän ole milloinkaan nähnyt sellaisia silmiä ja hiuksia, sellaista viehättävää suuta kuin teillä on. Kuinka mielelläni, mutta älkää suuttuko, suutelisinkaan teitä! Totisesti, kuinka mielelläni!"
Neiti Pretty painoi katseensa maahan ja punastui. Mutta Simmons huomasi heikkoja värähdyksiä siinä suupielessä, joka oli lähinnä häntä. Värähdykset tihenivät, ja Simmons kietoi käsivartensa hänen solakan vartalonsa ympärille.
"Mitä sanotte?" kuiskasi hän. "Kuulkaahan, miksi se ei voisi tapahtua?"
Neiti Pretty piirteli jälleen kuvioita sateensuojallaan ja katseli niitä vakavasti.
"Minä en ole milloinkaan ennen —!" änkytti hän.
"Se ei kelpaa lainkaan esteeksi, miksi ette nyt voisi!" vastusti Simmons, vetäen häntä lähemmäksi. "Suostukaa! Me olemme täällä kahden kesken."