Simmons oli myös nähnyt paljon vaivaa pukeutuessaan niin hienoksi kuin suinkin. Vaikka hänellä olikin punainen tukka, pitkähkö nenä ja pienet terävät silmät, oli hänellä kuitenkin kaunis vartalo ja miellyttävä käytös, ja siitä asti kun hän oli kypsynyt nuoreksi mieheksi, oli hän hyvin täsmällisesti sievistänyt toista ja kehittänyt toista. Hän säästi jokaisen saamansa shillingin pukuvarastonsa uusimiseen, eikä High-kadun räätäleillä ollut ainoatakaan toista niin vaativaista tai turhantarkkaa asiakasta. Ja Simmons olikin todella, mitä hänen ulkonaiseen asuunsa tulee, oikea kuosien kuvastin, näyttäen sitä hienommalta, kun hänen pukeutumismakunsa oli hillittyä ja koreilematonta lajia. Hän tunsi heti kankaan ja sen laadun nähdessään sen ja tiesi, että hillitty värisävy on kuosin täydellisyyden oikea lisä. Räätälien toimessa ei ollut sellaista temppua, josta hän ei olisi ollut perillä, eikä muotilehtien olisi tarvinnut hävetä jäljittelemästä häntä. Neiti Pretty, joka oli eräissä suhteissa turhanaikainen, oli hyvin herkkä kiintymään ulkomuotoon, pitäen hyvin puetuista miehistä, ja kun hän tapasi Simmonsin sovitussa paikassa ja huomasi hänen pukunsa täydellisyyden, hänen hyvin valitusta hatustaan kenkiin asti, syventyi se hellä tunne, joka oli vähitellen saanut hänet valtoihinsa parin päivän ja yön kuluessa, ehdottomaksi alistuvaisuudeksi johonkin — hän ei tiennyt — mihin — ja kun hän tarjosi Simmonsille hienohansikkaisen kätensä, teki hän sen ujoin katsein ja punastuen niin kovasti, että Simmons tunsi kasvavansa pari tuumaa — kuvaannollisesti puhuen.
Mutta Simmons oli liian viisas näyttääkseen merkkejä tyytyväisyydestään. Hän oli kohtelias, tarkkaavainen, kunnioittava ja opettava, siis suoraan sanoen säädyllisen käyttäytymisen esikuva, ja neiti Pretty piti häntä ihastuttavan vaatimattomana ja luonnollisena. Hän ei näet voinut aavistaakaan Simmonsin oveluutta. Simmons tunsi jokaisen tuuman Southernstowen ympäristöstä ja tiesi, missä paikoin sunnuntaikävelijöitä voitiin ehkä tavata ja missä ei. Niinpä hän opasti neiti Prettyä yksinäisiä ja autioita polkuja ja vieläkin lehväisiä kujanteita pitkin rauhallisten lehtojen halki, onnistuen niin järjestämään asiat, että he saivat kävellä kyllin yksinänsä kaupungin laidasta Danesley Dingleen saakka. Sielläkin oli tarpeeksi yksinäistä, mutta sitten kun Simmons oli suorittanut oppaan velvollisuuden ja näyttänyt seuralaiselleen ikivanhat vallit, kummut ja kaikki muutkin muinaisuuden jäännökset, vei hän neiti Prettyn tahallaan läheisen metsän vieläkin autiompiin soppiin. Ja sitten eräässä mäntyjen välisessä rauhallisessa paikassa hän ehdotti, että he lepäisivät sopivaan asentoon kaatuneella puunrungolla. Neiti Prettyllä ei ollut mitään sitä vastaan; hän oli näet jo puolisen tuntia salaa ihmetellyt, alkaisiko Simmons häntä liehitellä. Hän istuutui siis ja alkoi hennolla sateensuojallaan piirrellä kuvioita hiekkaan. Simmons istuutui hänen viereensä, ja hiljaisuus kietoi sekä heidät että yksinäisyyden vaippaansa. Mutta äkkiä Simmons sanoi yhtä sokerinmakealla kuin pehmeällä äänellä:
"Ajatella, että saa olla täällä teidän kanssanne!"
Neiti Pretty katsahti häneen sivulta ja huomasi Simmonsin läpitunkevan katseen, joka hänestä näytti suuntautuvan posken hymykuoppaan.
"Kuinka niin?" kysyi hän kainosti.
"En olisi uskonut sitä mahdolliseksi!" vastasi Simmons. "Sanoin", lisäsi hän rohkeasti, "en olisi voinut kuvitella, ettei teillä ole mielitiettyä! Se on uskomatonta!"
"Miksi niin uskomatonta?" kysyi neiti Pretty nauraen viehättävästi.
"Miksikö? Ihmeellistä!" huudahti Simmons. "Oikein erikoista!
Tiedättekö, mitä sanoin itselleni teidän tullessanne ensi kertaa
Shelmoren konttoriin?"
"En", kuiskasi neiti Pretty.
Simmons siirtyi lähemmäksi, hiljentäen äänensä kuiskaukseksi, jonka piti ilmaista yhtä paljon vakaumusta kuin luottamusta.