Bartlettin takkamatto
Sillä aikaa kun Mellapont, Shelmore ja pohjoisenglantilainen asianajaja keskustelivat poliisimestarin yksityiskonttorissa Southernstowen poliisiasemalla, söi Bartlett tyytyväisenä päivällistä Portsmouthissa, tietämättä lainkaan, että hänkin oli muuan heidän keskustelunsa aiheista. Hän oli palannut sinne saamansa tuhat puntaa taskussaan ja se suuresti tyydyttävä tieto mielessään, että tästä alkaen John Hackdale lähettäisi hänelle viisi puntaa joka viikon perjantai-iltana. Hän talletti tuhat puntaansa pankkiin ja jutteli samalla hieman pankinjohtajan kanssa siitä, kuinka sijoittaisi pääomansa, joka nyt oli kahdentuhannen punnan suuruinen. Mutta tämä keskustelu oli vain valmistavaa laatua, koska Bartlettin sanojen mukaan siihen ei ollut mitään kiirettä. "Mietin ensin asioita ja tutkin osakkeiden markkinahintoja ja osinkojen suuruutta", sanoi hän. Hän palasi sitten asuntoonsa tilaten päivällisen, tavattoman ylellisen, ja kun sitä tarjoiltiin hänelle, söi hän niin halukkaasti kuin ainakin mies, joka tuntee täydellisesti ansainneensa elämän hyvät puolet.
Lopetettuaan aterioimisensa hän sekoitti itselleen keskipäivän annoksen rommia ja vettä, sytytti piippunsa, otti lehden käteensä ja istuutui nojatuoliin takan ääreen. Elämä, tuumi Bartlett itsekseen, kävisi tästä alkaen hyvin huvittavaksi ja siunatun mukavaksi. Hänellä oli nyt mainio asunto — emäntä oli taitava ja hyvin palvelevainen — ja hänen elämänsä oli tyyntä ja kunnioitusta herättävää. Hän oli näkevinään olemassaolonsa muuttuvan säännölliseksi ja rauhalliseksi — sellainen kuin tämä päivä oli ollut, sellainen olisi huominenkin. Hän söisi aamiaista hätäilemättä, maistelisi käristettyjä kananmunia ja liikkiötä ja lukisi aamulehteä. Myöhemmin hän menisi tavalliselle kävelylleen, joka päättyisi mieliravintolaan. Siellä hän nauttisi lasillisen tai parikin ja keskustelisi politiikasta muiden hänenlaistensa tyhjäntoimittajien kanssa tarjoiluhuoneessa. Sitten hän palaisi kotiinsa kello yhden aikaan syömään päivällistä tukevasti. Sen jälkeen hän nukahtaisi hetkisen takan edessä ja heräisi, kun tee tuotiin sisään. Illalla hän olisi jälleen mieliravintolassaan, koska siellä oli hyvää seuraa iltaisin ja niin hauskaa keskustelua, ettei parempaa sopinut toivoakaan. Puoli kymmenen aikaan hän palaisi jälleen kotiinsa kuuman illallisen ääreen — niin, sellainen sen pitäisi olla joka ilta — ja sitten, otettuaan yönaukun tavallista juomaansa — parasta vanhaa Jamaika-rommia — menisi vuoteeseen. Se oli ihanteellinen olotila Bartlettille.
Hän torkahti näin haaveillessaan, sanomalehti sylissään, ja pian sitten nukkui sikeästi mukavassa tuolissaan. Mutta hän heräsi äkkiä kuullessaan erään äänen — emäntänsä äänen — joka kuulosti ensin olevan hyvin kaukana ja sitten vastenmielisen lähellä.
"Herra Barton, herra Barton, täällä on eräs herra, joka haluaa tavata teitä!"
Bartlett kääntyi hämmentyneenä, voimatta muistaa, että hän emännälleen ja vastalöytämälleen maailmalle oli sanonut olevansa Barton eikä Bartlett. Mutta ennenkuin hän ehti tajuta sen, huomasi hän jotakin muuta, kouraantuntuvampaa — hänen vieraansa, joka oli jo astunut sisään, oli Mellapont. Ja jostakin syystä näytti siviilipukuinen Mellapont, joka oli hyvin arvokkaan herrasmiehen, ikään kuin eläkettä nauttivan upseerin tai jonkin sellaisen näköinen, paljon hirvittävämmältä kuin tummansiniseen, mustanauhaiseen virkapukuun pukeutunut Mellapont. Mutta Bartlett ei silti menettänyt malttiaan.
"Ah, hyvää päivää, sir!" huudahti hän nousten äkkiä seisomaan. "Perin odottamaton huvi, todellakin. Pieni virkistävä ryyppy matkanne jälkeen, herra Mellapont! Minulla on sivupöydällä pullollinen melko hyvää viskyä, sir. Kuulkaapa, rouva Capper, puhdas lasi tai parikin, olkaa niin hyvä."
"No niin, minulla ei ole mitään sitä vastaan, kiitoksia vain", vastasi Mellapont. Hän tuli lähemmäksi emännän poistuttua huoneesta ja katsahti Bartlettiin merkitsevästi. "Hyvä on, poikaseni!" mutisi hän. "Haluan hieman jutella kanssanne, siinä kaikki. Teillä on mukavat olot täällä ja niin kodikkaat huoneetkin, vai mitä?" jatkoi hän emännän palattua pari lasia ja karahvi soodavettä mukanaan. "Te olette täällä epäilemättä kuin kotonanne?"
"Ah, me viihdymme mainiosti täällä, sir — emmekö viihdykin, rouva Capper?" vastasi Bartlett hilpeästi. "Niinpä niin, sallikaa minun tarjota teille, sir", jatkoi hän häärätessään pöydän luona. "Tämä on mainiota viskyä, kuten minulle on sanottu, herra Mellapont, mutta itse en koske siihen. Minä juon vain pienen lasillisen rommia kanssanne." Hän ojensi vieraalleen lasin ja kaatoi sitten itselleen suuremman annoksen mielijuomaansa kuin tavallisesti. "Terveydeksenne, herra Mellapont." Sitten emännän poistuttua ja suljettua oven hän kääntyi tiukasti vieraansa puoleen. "Toivoakseni ei mikään ole vinossa, sir?"
Mellapont tarttui lasiinsa, nyökkäsi sen laidan takaa, huomauttaen sisällön olevan hyvää, vanhaa ja voimakasta ja istuutui tuolille, viittauksella pyytäen isäntäänsäkin palaamaan samaan nojatuoliin, josta hän juuri oli noussut.