John Hackdale kuunteli tyynesti, kun Mellapont toisti sen kertomuksen, joka oli esitetty Chancellor-hotellin isännän yksityisessä huoneessa. Shelmore tarkasteli häntä hänen kuunnellessaan, ajatellen itsekseen, että John Hackdale oli luotu johonkin parempaan kuin seisomaan kangaskaupan myyntipöydän ääressä, vaikka tuo pöytä olisi kuinka pitkä, korkea ja leveä tahansa. Eroten veljestään Simmonsista, joka oli laiha ja teräväkasvoinen kettu- tai kärppämäisine ilmeineen, John oli pitkä, solakka ja pulska, ja silmät ja huulet ilmaisivat tyyntä pidättyväisyyttä, mikä olisi ollut hänelle suureksi hyödyksi, ajatteli Shelmore, jos vain olisi ryhtynyt harjoittamaan jotakin vapaata ammattia — hänen omaansa, esimerkiksi. Hackdale oli kieltämättä asianajajan näköinen — Shelmore oli jo näkevinään hänet pukeutuneena vaippaan ja tekotukkaan. Ja hänen ensi huomautuksensa todistikin hänellä olevan lakimiehen älyä.
"Mitä nyt ajattelette tästä?" kysyi Mellapont lopetettuaan kertomuksensa. "Miltä se teistä tuntuu?"
Hackdale käänsi hitaasti katseensa toisesta miehestä toiseen.
"Minusta se tuntuu tällaiselta", vastasi hän. "Ajatelkoonpa tuo nuori neiti mitä tahansa, on hänen holhoojansa ollut Southernstowessa ennenkin."
"Niinkö? Mutta mikä panee teidät niin ajattelemaan?" kysyi Mellapont kiihkeästi. "Mikä?"
"Nähtävästi", sanoi Hackdale, "hän tiesi, että Sepulchre-kujanteelle johtavassa portissa on pieni ovi. Minun tietääkseni tuo ovi on ollut siinä nuoruudestani asti. Kun aluksi rupesin ansaitsemaan elatukseni juoksupoikana, toin monta kääröä Chancelloriin juuri sitä tietä."
"Hyvä!" sanoi Mellapont. "Te siis ajattelette…"
"Minä luulen herra Deanen tunteneen Southernstowen ja jonkun sen asukkaista", vastasi Hackdale. "Oletan hänen äkkiä saaneen päähänpiston lähteä tapaamaan tätä tuttuaan, vaikka jo olikin niin myöhä. Se taasen, ettei hän milloinkaan palannut, on niitä asioita…"
Hän keskeytti katsoen tarkoittavasti seuralaisiaan.
"Mitä tarkoitatte?" sanoi Mellapont tiukasti. "Mitä?"