Shelmore viipyi vain hetkisen sanoakseen neiti Prettylle, että hän lähettäisi tätinsä, neiti Chaunceyn, tänne illalla, ja poistui sitten Mellapontin kanssa hotellista. Poliisimestari taputti häntä olkapäähän.
"Herra Shelmore", kuiskasi hän, "älkää hämmästykö, vaikka tästä kehittyisikin ikävä juttu. Minä epäilen ryöväyksen, ehkäpä vielä murhankin tapahtuneen. Mutta nyt olen melkoisessa pulassa. Kuten ehkä tiedätte, on Etelä-Walesin suuren hiilityömieslakon vuoksi kaikki vakituiset poliisit viety sinne auttamaan eikä minulla ole käytettävänäni muita kuin ylimääräisiä — siviilimiehiä. Minun on kuitenkin pakko tehdä, mitä voin, ja ensi työkseni aion tutkia koko kaupungin löytääkseni tämän onnettoman vanhan herran. Herra Shelmore, nyt jo vainuan murhaa."
Lausuttuaan tämän synkän ennustuksen hän vei Shelmoren ikivanhan kaupungintalon kellarikerroksessa olevaan poliisikamariin, jossa muuan yksinäinen, pitkä, voimailijalta näyttävä, reipas nuorukainen juuri kiinnitti hihaansa ylimääräisen poliisin raitaista virkamerkkiä.
KOLMAS LUKU
Hiekkakuoppa
Mellapont astui kiireesti huoneen poikki ja läimäytti sydämellisesti virkamerkillä varustettua käsivartta.
"Tässähän minulla onkin mies, jollaista juuri parhaiten tarvitsen tällä hetkellä", huudahti hän. "Tulkaa konttoriini — molemmat! Tunnette kai Hackdalen, herra Shelmore? Ylimääräisistä poliiseistani on herra Hackdale kaikkein luotettavin — juuri sopiva mies tähän hommaan."
Shelmore tunsi John Hackdalen tarpeeksi hyvin ja hän tiesi hänen olevan varajohtajana Champernownen kangaskaupassa, siinä suuressa liikkeessä, joka oli Southernstowen nykyisen etevän naispormestarin omaisuutta. Tämä Hackdale oli myös hänen oman konttoristinsa, Simmons Hackdalen, vanhempi veli. Mutta hän tiesi Hackdalesta vielä enemmänkin, kuten useimmat muutkin kaupungin alkuperäiset asukkaat. Hän tiesi John Hackdalen ja hänen veljensä Simmonsin jääneen orvoiksi, toisen ollessa seitsemäntoistaja toisen kymmenvuotias, varattomina ja melkein ystävättöminäkin, ja vanhempi oli omilla ponnistuksillaan, saamatta apua muilta, elättänyt ja vaatettanut heitä molempia ja kasvattanut nuorempaa, kunnes Simmons oli tarpeeksi vanha tehdäkseen jotakin puolestaan. Hän tiesi senkin, että John Hackdalea, joka nyt oli kuusikolmattavuotias, sanottiin eteenpäin pyrkiväksi kunnianhimoiseksi mieheksi ja että häntä Champernownen liikkeessä pidettiin varsinaisena tukena ja todellisena johtajana, vaikka hänen vielä oli alistuttava toisen nimellisen johtajan käskyihin.
"Tietysti minä tunnen herra Hackdalen", vastasi hän heidän mennessään poliisimestarin huoneeseen. "Olisihan hyvin kummallista, ellei toinen tuntisi toistaan tällaisessa Southernstowen tapaisessa pienessä pesässä, poliisimestari."
"Ah niin, katsokaa, minähän en olekaan täällä mikään alkuasukas", sanoi Mellapont naurahtaen. "Parin vuoden oleskelu täällä ei ole saanut minua vielä käsittämään paikan pienuuttakaan. Mutta kertokaamme nyt herra Hackdalelle kaikki tapahtumat — hän on ylimääräisten poliisieni paras mies ja voi sitten jutella asiasta muille. Kuunnelkaa minua vain tarkkaavaisesti viisi minuuttia, herra Hackdale."