Shelmore, joka siihen aikaan oli kolmenkolmatta ikäinen, oli toiminut asianajajana juuri kuusi kuukautta, ja ehkä hänellä sen vuoksi olikin kaksitoista asiakasta luettelossaan, koska hän oli ryhtynyt harjoittamaan ammattiaan syntymäkaupungissaan, Southernstowessa. Hän oli valinnut alakseen välitysmiehen hyvin varman ammatin, ja hänen suhteensa asiakkaihin oli edullinen hänelle itselleen; hän tunsi siksi hyvin ammattinsa, että tiesi ensi puolen vuoden kokemukset tyydyttäviksi ja lupaaviksi. Toisella aloittelijalla, jonka konttori oli alempana saman kadun varrella, eräällä entisellä toimistotoverilla, joka oli hyväksytty julkiseksi asianajajaksi samaan aikaan kuin hänkin ja joka käsitteli etusijassa rikosasioita, oli epäilemättä enemmän työtä, mutta vähemmän aineellista hyötyä; hänen konttorissaan kävi ehkä enemmän väkeä, mutta Shelmore piti kuitenkin enemmän oman huoneistonsa arvokkaasta rauhasta, keskustellen siellä asiakkaittensa kanssa niin tärkeistä asioista kuin kiinteistöjen luovuttamisesta tahi ostamisesta.
Hän oli nuorekkaaseen tapaansa hieman ylpeä tästä konttoristaan. Katuoveen oli kiinnitetty kaunis kirkkaaksi kiilloitettu messinkilevy, johon oli kauniisti kaiverrettu: Francis D. Shelmore, asianajaja; ja siltä johtavien portaitten päähän tammioveen oli naulattu toinen samanlainen, pienempi, samanlaisin kirjoituksin. Tämän oven takana sijaitsevassa pimeähkössä huoneessa, joka oli asianmukaisesti täynnä papereita, pergamenttirullia ja metallirasioita, istui Shelmoren ainoa konttoristi, ovela, tarkkaavainen ja varhain kehittynyt Simmons Hackdale-niminen nuorukainen ja erään sisemmän, vihreällä verholla peitetyn oven takana istui Shelmore itse sievästi ja hyvällä maulla kalustetussa ja koristellussa yksityiskonttorissaan.
Aina kun joku noista kahdestoista asiakkaasta sattui tulemaan, työskenteli Shelmore kovasti, ja asiakas sai odottaa hieman, konttoristin määrätessä odotusajan pituuden sen mukaan, millaiseksi hän arvosteli asiakkaan arvon ja merkityksen. Mutta sanoaksemme suoran totuuden, Shelmorella oli paljon joutoaikaa, ja se oli hänelle suureksi kunniaksi, että hän käytti siitä osan lisätäkseen omia lakitietojaan ja osan opettaakseen ilman erikoista sopimusta palvelukseensa ottamalleen konttoristille lakia.
Shelmore, joka oli ollut melko täsmällinen poikaiästään asti, oli vieläkin hyvin säännöllinen. Hän saapui konttoriinsa joka aamu juuri kymmentä minuuttia vaille kymmenen, valmistautuen poistumaan sieltä joka ilta kymmentä minuuttia vaille viisi. Hän oli valmis lähtemään sieltä nytkin — tavattoman kauniin syyskuun viime viikon keskiviikko-iltana. Hän oli siivonnut pöytänsä, pannut kirjansa syrjään, pukenut ylleen päällystakkansa ja pannut hatun päähänsä; hänen kovaksi kierretty sateensuojansa oli valmiina otettavaksi mukaan, ja sen vieressä oli sievästi taitettu Times, valmiina vietäväksi kotiin tädille, neiti Olivia Chaunceylle, jonka kanssa hän asui vanhanaikaisessa talossa Southernstowen vanhimmassa kaupunginosassa. Hän seisoi ikkunan vieressä vetäen sormikkaita käsiinsä täsmällisin liikkein ja katsellen samalla siitä avautuvaa näköalaa. Hän oli tehnyt nämä samat temput joka ilta kuutena kuukautena eikä se olisi saattanut häntä lainkaan toivottomaksi, jos joku erehtymätön profeetta olisi ennustanut, että hän tulee tekemään samoin joka ilta vielä monena pitkänä vuonna. Hänhän ei muuta toivonutkaan kuin hyvin sovitettua, tyyntä ja järjestelmällistä elämää, missä huominen olisi eilisen kaltainen.
Ja kuitenkin juuri tällä hetkellä, jos Shelmore vain olisi tiennyt sen, sattui läheisyydessä asioita, jotka eivät kuuluneet lainkaan hänen alaansa ja jotka tulisivat häiritsemään hänen säännöllistä päivittäistä elämäänsä. Kun hän seisoi siinä katsellen kylmästi ikkunasta, näki hän jotakin, mikä ainakin kiinnitti hänen huomiotaan, ellei se juuri kiihdyttänytkään häntä. Hänen konttorinsa sijaitsi nurkkakorttelissa, ja sen ikkunoihin näkyi suuri ala vanhinta kaupungin puolta ja täydellisesti vanhanaikaisen Chancellor-hotellin julkipuoli. Ja Shelmoren huomio kiintyi erään tytön nopeaan ilmestymiseen hotellin pihan portille. Siinä tyttö pysähtyi sekunniksi tai pariksi kivitykselle ja katseli epäröiden ja kysyvästi ympärilleen, kuten ihmiset tekevät nähdessään outoja esineitä tai kohtauksia. Hän oli pitkä, solakka ja notkea, ja Shelmore oli aivan varma siitä, että hän oli nuori ja kauniskin: muuten hän oli hienosti puettu ja outo paikkakunnalla. Shelmore kummasteli hänen käyttäytymistään tietämättä oikein miksi, mutta nähdessään tytön jälleen katselevan ympärilleen, epäröivän ja sitten äkkiä tulevan kadun poikki häntä kohti, hän sai teoriansa valmiiksi.
"Hän on joutunut johonkin pulaan", mumisi Shelmore, "ja haluaa saada selville jotakin".
Tyttö katosi näkyvistä katukäytävällä kävelevien ihmisten joukkoon, ja Shelmore, saatuaan sormikkaittensa viime sormen haluamaansa kuntoon, otti sievästi käärityn sateensuojansa ja yhtä sievästi taitetun Timesin käteensä ja valmistautui poistumaan päivittäisen työnsä näyttämöltä. Mutta ennenkuin hän ehti avata viheriäverhoisen oven, kuuli hän ääniä konttoristin huoneesta. Hän pysähtyi, ovi aukeni ja Simmons Hackdalen tarkkaavaiset kasvot ilmestyivät näkyviin samalla kun hänen kätensä ojentautui, tarjoamaan hänelle nimikorttia.
"Nuori hieno nainen", sanoi Simmons lyhyesti, "haluaa neuvotella teidän kanssanne".
Shelmore tarttui korttiin koneellisesti, tuijottaen sen sieviin kirjaimiin. Sen oli tietysti antanut sama tyttö, jota hän oli juuri äsken katsellut ikkunastaan. Ja kirjaimet, joihin hän tuijotti, muodostivat luonnollisesti hänen nimensä — Neiti Cynthia Pretty, St. Meliot's Camborne! — Hyväinen aika, Camborne oli ainakin parin-, kolmensadan kilometrin päässä Cornwallissa! Mitä… hän kohotti äkkiä katseensa, nyökäytti konttoristilleen ja vetäen pois sormikkaat käsistään ja ottaen hatun päästään meni pöytänsä taakse kuin johonkin suojaan. Mutta päästyään sinne jälleen hän kohdisti katseensa oveen…
Kun Simmons Hackdale ohjasi neiti Cynthia Prettyn huoneeseen, sai Shelmore hänestä yleisvaikutelman. Hän oli pitkä, solakka ja notkea, siis ensi otaksuman mukainen, ja kieltämättä viehättävä. Shelmore ei ollut varma siitä, oliko tytön tukka keltainen, tummankeltainen vaiko hieman punertava; hän ei ollut oikein varma tytön silmistäkään, olivatko ne siniset vai sinipunervat, mutta kaikissa tapauksissa valaisi tytön koko olemus konttoria. Ja tyttö oli nuori, ehkä yhdeksäntoista- tai kaksikymmenvuotias; Shelmore ei voinut sanoa sitä varmasti, mutta nuori hän ainakin oli. Ja äkkiä Shelmorekin tunsi itsensä hyvin nuoreksi, vieläpä hieman vähäpätöiseksi, sillä nähdessään hänet neiti Cynthia Pretty huudahti tahtomattaan.