"Minä olen ihan varma siitä, että hän oli tuo kaivattu herrasmies, herra Hackdale. Hän tuli tänne päin hakemaan rouva Champernownea eikä häntä ole sen erän jälkeen nähty. Kummallista!"
Hackdale katseli ympärilleen. Tällä rauhallisella tiellä ei ollut ketään näkyvissä eikä kuuluvilla. Hän kosketti Bartlettia olkapäähän.
"Oletteko kertonut tästä jollekulle?" sanoi hän. "Ette siis kenellekään? Kuulkaahan nyt, elkää kertokokaan. Siihen liittyy jokin salaisuus, enkä halua, että rouva Champernownen nimi sekoitetaan juttuun. Pitäkää se omana tietonanne, Bartlett, kunnes tapaan teidät jälleen. Kas tässä!"
Hänellä oli irtonaisia rahoja taskussaan, kultaa ja hopeaa, ja tuskin tietäen, mitä teki, hän otti ne kouraansa ja pudotti ne Bartlettin valmiiseen käteen. Bartlett kiiruhti ne työntämään piiloon samalla kädellä, tarttuen Hackdalen käsivarteen toisella.
"Vaiti on sopiva sana, herra Hackdale!" kuiskasi hän. "Sen takaan, että pidän kieleni kurissa. En hiiskahdakaan…"
Hän katosi äkkiä pimeään, ja Hackdale, tuijotettuaan sille suunnalle hetkisen, lähti kävelemään hitaasti eteenpäin. Hän oli huumaantunut kuulemastaan. Mitä se tarkoittikaan? Hän oli jo joutunut Ashenhurstin läheisyyteen ja katsellessaan huvilan valaistuja ikkunoita arvaili, tietäisikö joku niiden takana oleskeleva… jotakin.
Hän jatkoi matkaansa portin ja huvila-alueen ohi kapealle sivukujanteelle, joka rajoitti rouva Champernownen verkkopallokenttää ja hedelmätarhaa. Ja sieltä hän, seuraten tavallisia jälkiään, kääntyi vanhalle hiekkakuopalle, jota ei ollut pitkiin aikoihin käytetty ja joka nyt oli kasvanut täyteen pensaita ja muita kasveja. Sen poikki hänellä oli lyhyin matka kierroksensa toiseen osaan. Mutta Hackdale ei käyttänyt hyväkseen tätä lyhyttä oikotietä tänä iltana. Airedale-terrieri syöksyi näet pensastoon alkaen ensin murista ja sitten vinkua, ja Hackdale, seurattuaan sitä, kompastui äkkiä miehen ruumiiseen — jäykkään ja liikkumattomaan.
NELJÄS LUKU
Lukkoneula
Hackdale oli luonteeltaan ja taipumuksiltaan tavattoman tyyni ja harkitseva, ja kun hänen löytönsä aiheuttama ensi säikähdys oli haihtunut, mikä tapahtuikin hyvin pian, tuli hänen luonnollinen malttinsa näkyviin hänen näin jouduttuaan selvittämään vaikeata tilannetta. Hän ei lainkaan epäillyt, että hänen jaloissaan lepäävä ruumis oli sen miehen, joka oli niin salaperäisesti kadonnut huoneestaan Chancellor-hotellista. Hän ei epäillyt sitäkään, että mies oli kuollut. Niin paljon hän tiesi olevan varmaa. Ja toinen, häntä itseään lähemmin koskeva varmuus oli se, että mies lepäsi kuolleena yksinäisessä autiossa paikassa, sadan metrin päässä Ashenhurst-huvilasta, joka oli rouva Champernownen yksityisasunto.