KUTSU KELLO KAHDELTA
Kerrankin oli sattunut jokin vika Hextallin avaimeen — tahi lukkoon, johon hän koetti sitä sovittaa. Harjaantuneena perin kärsivälliseksi nuori mies kulutti viisi minuuttia päästäkseen tästä pulasta. Olihan kello jo kaksi aamulla, eikä hän halunnut soittaa ovikelloa ja herättää kotiväkeään. Ja hänen seisoessaan siinä talonsa portailla, joskus luoden silmäyksen oikealle ja vasemmalle Wimpole-kadun valoihin ja varjoihin, tuntui hänestä kummalliselta, että tämän piti tapahtua ensimmäisenä yönä, jolloin hän kuuden viime kuukauden aikana oli jäänyt kaupungille.
Joku voisi ehkä sanoa, ettei kyvyttömyys pistää avainta lukkoon ollut mikään tavaton seuraus ulkona vietetystä yöstä. Mutta kukaan, joka tunsi Hextallin, ei olisi yhdistänyt sattunutta vaikeutta hänen huvitteluunsa. Hän olikin vain tahtonut virkistää itseään ottamalla osaa vuosipäivällisiin eräässä tieteellisessä yhdistyksessä, johon hän kuului. Kun päivälliset olivat päättyneet, oli hän lähtenyt erään entisen opintotoverinsa mukana tämän kotiin polttamaan piipullisen ja tarinoimaan ja jotakin uutta teoriaa pohtiessa viivähtänyt pikkutunneille asti. Nyt hän oli hyvin väsynyt ja uninen, ja tunsi taipumusta kiroomaan juuri tämän erikoislukon keksijää — amerikkalaisen kojeen, joka vasta äskettäin oli oveen kiinnitetty. Kun läheisen kirkon kello löi kaksi, luopui hän ponnistuksistaan ja soitti ovikelloa. Samalla hetkellä ilmestyi nurkan takaa eräs mies juosten ja huohottaen.
Hextallin talo oli kadun kulmassa, ja juuri siinä paloi kaasulyhty. Sen keltaisessa valossa loi Hextall uteliaan silmäyksen juoksevaan ja huohottavaan mieheen. Tämä oli kookas seurustelupukuinen mies; hänellä oli hyvin leveät ja lihavat kasvot, jotka tällä hetkellä loistivat ikäänkuin pelosta tahi mielenliikutuksesta kalpeina. Miehellä ei ollut hattua päässä. Hänen korkealla, paljaalla otsallaan Hextall huomasi suurten hikipisarain kihoavan ja vierivän. Vaistomaisesti kohotti juoksija pullean kätensä ja pyyhkäisi ne pois, samalla mutisten itsekseen. Sitten hän äkkiä huomasi oven varjon puolittain katkeaman Hextallin ja hyökkäsi eteenpäin tempoen ja nytkäytellen ruumistaan kovassa kiireessä. Hän loi terävän silmäyksen Hextallin pitkään vartaloon, katsahti pikaisesti taloon ja lähestyi. Sillä välin Hextall, jolla oli terävä huomiokyky, luokitti tulijan kellarimestariksi tahi uskotuksi palvelijaksi, jollaisen merkit esiintyivät selvästi hänen suurissa, veltoissa kasvoissaan.
"Anteeksi, sir", huohotti mies. "Oletteko lääkäri?"
"Olen", vastasi Hextall.
"Voitteko lähteä kanssani, sir — tähän lähelle? Minä — minä olen hakemassa lääkäriä. Nyt heti, olkaa hyvä, sir!"
"Olitteko menossa kutsumaan jotakin määrättyä lääkäriä? Onko teillä joku perhelääkäri?" kysyi Hextall.
"Ei, sir, koskaan ennen ei ole ollut tarvetta", vastasi mies. "Olisin iloinen, jos te, sir, tulisitte nyt heti kanssani. Se on ihan nurkan takana — yksi noista Queen-Annekadun uusista asuinrakennuksista — herra Tressin luo, sir."
"Minä tulen — heti kun palvelijani avaa oven", sanoi Hextall levollisesti. "Sillä aikaa voitte kertoa, mikä on hätänä."