"Ylihuomenna", vastasi Hextall arvelematta. "Iltapäivällä."
Hänellä ei ollut vaikeuksia Smithin toivomusten toteuttamisessa.
Paquita, nopeasti toipuen tapaturman ensimmäisestä iskusta, oli ilmeisesti hyvinkin mielissään, kun sai jättää lääkärin ja uuden ystävänsä huoleksi kaikki järjestelytoimet, joita tämä katsoi tarpeellisiksi. Niinpä hän jätti huoneuston hilpein mielin. Hän ja Hextall matkustivat yhdessä autossa, hoitajattaret toisessa. Koko matkan Surreyn maanteillä hän nauroi ja liverteli iloisen vilkkaasti. Mutta kun he olivat tulleet Sussexin rajalla vuoristoseutuun, kävi hän miettiväksi, jopa melkein synkäksi.
"Tuolla on Lynne Court!" huudahti hän äkkiä, viitaten erääseen taloon, joka näkyi taivaan rannalla kaukaisella mäellä. "Tuolla — ylhäällä metsän keskellä. Minä luulin tulevani sen nähdessäni iloiseksi — ja nyt ei niin käynytkään."
"Miksi?" kysyi Hextall.
"Koska minä en tiedä mitä siellä tullessani kohtaan'" hän vastasi. "He saattavat olla siellä — Darrell ja Kesteven. Jos he ovat, niin on siellä heidän seurassaan enemmänkin Kestevenin laisia. Siinä tapauksessa —"
"En luule teidän tapaavan heitä siellä", virkkoi Hextall. "Ja jos he ovat — no, silloin minun on puhuttava heille melko selvästi."
Paquita huokasi.
"Mikä siunattu asia, että Fowler sattui löytämään teidät!" sanoi hän koruttomasti. "Ja mikä lohdutus, että on lähellä mies, johon voi turvautua! Onko teidän todellakin palattava Lontooseen — heti paikalla?"
"Täytyy!" vastasi Hextall pakotetulla päättäväisyydellä. "Mutta minä olen aina tavattavissa, tiedättehän."