Senjälkeen John Smith ja Styler menivät kävelylle läheisen niityn keskelle ja keskustelivat pitkään, minkä jälkeen Styler poistui lähimmälle rautatieasemalle ja astui Lontooseen menevään junaan, kun taas hänen esimiehensä palasi hitaasti Lynne Courtiin syvissä aatoksissa.
XII
SALAPERÄISIÄ MIEHIÄ
Smith ja Hextall viettivät sen illan Darrell Tressin vieraina. Ja siitä hetkestä, jolloin Smith palasi käväistyään kylässä, seuraavaan aamuun saakka hän ei maininnut mitään Kestevenin kuolemasta. Sensijaan hän ryhtyi kasvattamaan nuorta isäntäänsä. Hän ehdotti, että lähdettäisiin kävelemään tilan maille, ja piti Darrellin kielen liikkeessä, haastattaen häntä tilan asioista. Päivällispöydässä hän puheli Darrellille urheilusta ja hämmästytti Hextallia kilparatsastuksia koskevilla tiedoillaan. Aterian jälkeen he pelasivat biljardia. Darrell Tress meni sinä iltana makuulle paremmassa kunnossa kuin kuukausiin, ja Fowler, joka pistäytyi Hextallin huoneeseen kysymään, voisiko hän millään tavoin palvella vierasta, huomautti siitä.
"Se teidän ystävänne on tehnyt nuorelle isännällemme sanomattoman paljon hyvää, sir", sanoi hän. "Juuri sitä hän kaipaa — parempaa seuraa entisen pelaavan ja juopottelevan joukkion asemesta. Tänä iltana hän on kuin toinen mies, ja se on mainio asia, sillä hän taitaa huomisessa kuulustelussa tarvita koko järkensä."
Hextall odotti kuulustelua levottomuuden ja uteliaisuuden sekaisin tuntein. Uteliaisuus oli luonnollinen; levottomuutta hän ei osannut selittää. Myöskin Darrell oli huolestunut; hänestä oli silminnähtävän vastenmielistä kertoa julkisesti hänen ja Kestevenin välisistä suhteista. Hänen oma asianajajansa, joka saapui Lontoosta varhain aamulla, antoi hänelle saman neuvon, jota Smith oli jo teroittanut hänen mieleensä — kertoa kaikki, mitä tiesi, mitään salaamatta. Ja asianajajalleen hän vastasi samoin kuin Smithille — hän ei tiennyt juuri mitään.
Kylän koulusali, johon tutkintotuomarin ja hänen kaksitoista nuhteetonta ja vakaata valamiestään olivat saapuneet kuulustelemaan Kestevenin kuoleman yhteydessä olevia seikkoja, oli Lynne Courtin seurueen saapuessa ääriään myöten tupaten täysi. Eikä siinä kylliksi; myöskin pihalla tungeksi, innokkaasti pohtivaa väkeä. Tieto tästä tavattomissa olosuhteissa sattuneesta tapahtumasta oli levinnyt laajalle, ja ihmisiä oli tullut läheltä ja kaukaa ammentaakseen alkulähteistä mahdollisia tuoreita uutisia Kestevenistä, Tickelliä koskevasta kuulutuksesta ja kotiopettajattaren omituisesta katoamisesta. Darrell Tressia kiusasi pihalla seisovien ihmisten karkea uteliaisuus, ja hän oli ilmeisesti hermostunut nähdessään koulusalin kuulijoita täynnä olevat penkkirivit. Hyvillä mielin hän pujahti istumaan niille paikoille, jotka eräs poliisikonstaapeli oli varannut hänelle ja hänen ystävilleen, ja hänen kumppaninsa käsittivät, että hän oli hyvin tuskastunut ajatellessaan joutuvansa todistamaan. Hän katseli hermostuneena tutkintotuomaria, viranomaisia edustavia lakimiehiä ja valamiesten jäykkiä kasvoja. Kaikesta päättäen hän olisi saattanut olla syytettyjen aitiossa oleva vanki eikä todistaja, jonka joka tapauksessa oli ainoastaan kerrottava, mitä tiesi. Ja silloin alkoi Hextall aprikoida, tiesiköhän Darrell Tress sellaista, mitä hän ei halunnut ilmaista.
Kuulustelun alkuvaiheet eivät olleet mielenkiintoisia eivätkä kiihoittavia. Tutkintatuomari, läheisestä naapurikaupungista saapunut lakimies, ilmeisesti varovasanainen ja valpas mies, ei viitannut lainkaan kuulustelun poikkeukselliseen luonteeseen esittäessään huomautuksensa ja ohjeensa valamiehille. Itse asiassa hän lausui nämä huomautukset mahdollisimman suppeasti, kosketellen valamiesten tehtävän määrättyä tarkoitusta. Hyvin lyhyessä ajassa valamiehistö oli käynyt katsomassa ruumista (joka silloin virui kylän ruumishuoneessa), kuulustelu oli alkanut ja ensimmäiset kolme todistajaa antaneet lausuntonsa ja saaneet poistua. He olivat se mies, joka oli löytänyt Kestevenin virumasta kuolleena kuusikossa, häntä tutkimaan noudettu lääkäri ja hovimestari Mountain. Kellään heistä ei ollut paljoa kerrottavaa. Puutarhuri kertoi, miten ja mistä hän oli löytänyt ruumiin kymmenen minuuttia vaille kuusi aamulla. Tohtori todisti, että vainaja oli kuollut aivoihin osuneesta kuulasta, joka varmasti oli ammuttu läheltä, ja että hän oli kuollut silmänräpäyksessä, otaksuttavasti viisi ja puoli tuntia aikaisemmin kuin hän tutki ruumista. Ja hovimestari ilmoitti tuntevansa vainajan samaksi mieheksi, jonka hän oli tuntenut herra John Kesteveninä; tämän, joka usein oli käynyt Lynne Courtissa, hän oli viimeksi vähää ennen kello kahtatoista murhan edellisenä iltana nähnyt elossa ja hyvässä voinnissa herra Maurice Tickellin, talon toisen vieraan, seurassa.
Mutta siinä ei ollut paljoakaan sellaista, mikä olisi kiinnittänyt kuuntelijoiden, sekä virallisten että epävirallisten, mieltä — paitsi sitä, että he nyt kuulivat kuvaukset silminnäkijöiltä. Huhujen ja julkisten selostusten nojalla he olivat jo tutustuneet näihin seikkoihin. Fowlerin ja poliisikomisariuksen lausunnot olivat jännittävämpiä. Kamaripalvelija kertoi nähneensä Kestevenin ja Tickellin istuvan yhdessä, polttelevan tupakkaa ja keskustelevan ilmeisesti perin ystävällisesti keskenään myöhään yöllä; hänet ja Mountain oli varhain seuraavana aamuna kutsuttu kuusikossa olevalle aukeamalle; hän oli huomannut, ettei Tickellin huoneessa ollut ketään, ja vähän myöhemmin havainnut, että yksi hänen isäntänsä polkupyöristä oli kadonnut. Komisarius ilmoitti tarkastaneensa vainajan vaatteet; niiden taskuista ei ollut löytynyt mitään muuta kuin nenäliina ja kynsisakset. Kaksi tahi kolme kunnollista, rehellistä, jäyhäkasvoista valamiestä hengähti syvään ja pudisti päätään kuullessaan sen, ja Smith kuiskasi Hextallille, että heidän mielipiteensä oli nyt valmis eikä enää ikinä muuttuisi — ryöstömurha, se oli heidän uskonsa, ehdottoman vankka ja horjumaton.
Darrell Tress nousi todistamaan. Hän oli silmäänpistävän hermostunut ja epävarma, ja älykäspiirteinen, teräväsilmäinen lakimies, joka oli saapunut Lontoosta ohjaamaan jutun menoa oikeusviranomaisten puolesta, silmäili häntä hieman uteliaasti, ikäänkuin ihmetellen, minkä tähden ihminen pelkäsi niin yksinkertaista asiaa. Hän esitti tahallaan todistajalle pari, kolme muodollista kysymystä herättääkseen hänessä itseluottamusta. Sitten hän kävi käsiksi ydinkohtaan, lausuen nopeasti ja varmasti suoranaisen kysymyksen.