Hän käänsi huomionsa vanhuksesta vanhuksen asuntoon. Se oli hauska pikku rakennus, huvilantapainen; seinät olivat osittain tiiliset, osittain kalkitut; kuistin räystäät olivat ulkonevat, ja ovelta vei ruusukuja portille. Avoimesta ikkunasta Styler näki vilahduksen hauskasta sisustuksesta; siellä oli tauluja, kirjoja, valkoisen liinan peittämä pöytä, jolla välkkyi hopeisia ja lasisia astioita. Ja samassa kun hän näki sen, tuli ovelle taloudenhoitajattaren näköinen nainen ja huusi kaalinistuttajalle.
"Päivällisenne on valmis, herra Pegge", ilmoitti hän. "Tuonko pöytään olutta, sir?"
"Mainio ehdotus, rouva Pridd", vastasi herra Pegge, oikaisihe suoraksi ja lähti astelemaan huvilaan. "Kannullinen, madam — ja kauniisti vaahtoavaa, olkaa hyvä!"
Kelpo herrasmies oli parhaiksi ehtinyt asuntonsa ovelle, kun Styler havaitsi jotakin, mikä kiinnitti hänen mieltään enemmän kuin mikään hänen siihen saakka näkemänsä. Pensasaidan sisäpuolella, ihan vastapäätä sitä kohtaa, jossa hän oli polvillaan silmä sopivassa lehvistön aukossa, oli puutarhajyrä. Sen päälle oli herra Peggy huolettomasti viskannut takkinsa ja takin povitaskusta pisti näkyviin kulunut, nahkainen lompakko, joka nähtävästi oli täynnä papereita.
"Ahaa! Mikä löytö! Mikä — todella odottamaton onnenpotkaisu!" ihasteli
Styler kiihkeän innostuneena — varovasti hilliten ääntänsä. "Kas niin!
Sepä onni!"
Mikään ei olisi kyennyt niissä oloissa estämään Styleriä tarkastamasta sitä lompakkoa, ei kunniantunto, ei hienotunteisuus, ei häpeä — ei mikään! Hän odotti, kunnes näki herra Peggen istuutuvan pöytään ja käyvän käsiksi päivälliseensä. Tarkaten sitten toisella silmällään vanhusta ja toisella kaikkea muuta hän työnsi kätensä lehvien välitse ja sieppasi lompakon itselleen. Ja varmistauduttuaan siitä, että sen omistaja söi ja joi vähääkään aavistamatta, mitä hänen rauhaisen puutarhansa toisessa päässä oli tekeillä, Styler silmäili hätäisesti, mutta varmisti lompakossa olleita papereita yhtä nopeasti kuin pankkinkonttoristi laskee seteleitä. Tämän tarkastelun aikana hänen kasvoillaan väikkyi jos jonkinlaisia ilmeitä, ja pantuaan lompakon takaisin paikalleen hän jupisi sanan tai pari.
"Laupias Luoja! Tänne hän siis on piiloutunut, vai niin?" mutisi hän.
"Tämäpä on löytö! Onni — eikä suinkaan puolinainen!"
Hän viipyi vielä jonkun aikaa, sillä hän tahtoi nähdä herra Peggen edestäpäin. Vihdoin Pegge herkesi arterioimasta, tuli kuistille, istuutui nojatuoliin ja sytytti sikaarin. Silloin Styler hänet näki; hän oli hiljaisennäköinen, harmaapartainen vanhus.
"Hyvä Jumala!" supisi Styler. "Tuollainen hän siis on nykyisin, vai niin? No hyvä — hyvä!"
Hän pysyi hievahtamatta piilossaan, kunnes sikaaria polttava herra
Pegge nukahti. Sitten hän hiipi pois metsiköstä ja palasi majataloon.
Siellä hän söi leipää ja juustoa ja joi olutta, mennen sitten
kävelemään varjoisaan puutarhaan, josta John Smith hänet tapasi.