"No, enpä tiedä", vastasi isäntä viisaannäköisenä. "Nähkääs, ensi vuoden aikana ja vähän ylikin he mielellään pysyttelevät varjossa, hautoen aatoksiaan. Mutta sanonpa teille erään asian", jatkoi hän, silmää iskien. "Olen aina huomannut, että sellainen miettimisaika herättää heidät kaipaamaan uutta puolisoa — niin!"
"Onko tämä rouva tehnyt sensuuntaisia yrityksiä?" tiedusti Styler.
"Ei; en voi väittää, että mitään sellaista olisi havaittu", oli vastaus. "Hän on hiljaisenpuoleinen ihminen — kuluttaa suuren osan ajastaan puutarhassaan ja muissa sen tapaisissa hommissa. Eikä meillä täällä olekaan avioliittoon aikovia herrasmiehiä; paikkakuntamme on köyhä sellaisista. Onhan tosin herra Tress — mutta tämä rouva Renton on hieman liian vanha hänelle — hänenlaisensa sopisi hyvin keski-ikäiselle miehelle. Ymmärrättehän — suunnilleen sellaiselle kuin teidän esimiehellenne, joka äsken oli täällä."
"Ahaa!" äänsi Styler. "Epäilemättä. Käsitän tarkoituksenne. Näyttää komealta varakkaan miehen pöydän päässä, niinkö? Kehoitan esimiestäni pitämään silmänsä auki."
"Lakimies arvattavasti?" virkkoi isäntä uteliaasti. "Niin arvelin, kun näin teidän pysähtyvän ovelle. Sanoin muorille: 'Ne ovat niitä lainoppineita', sanoin. 'Niitä tulee tänne tukuittain tämän jutun tähden. No niin, tuuli on perin onneton, jollei se tuo kellekään mitään hyvää, kuten sanotaan, ja uskonpa, että tästä puuhasta heruu rahaa teidän kaltaistenne taskuihin, nuori mies."
"Ei heru, jos istun täällä koko aamun", vastasi Styler. Hän joi oluensa, ilmoitti pistäytyvänsä hieman myöhemmin haukkaamassa vähän puolista ja lähti kylään. Ne, jotka siellä hänet näkivät, olisivat saattaneet kuvitella, ettei hänellä ollut päämäärää eikä tehtävää, sillä hän vain katseli sikäläisten parin, kolmen myymälän ikkunoita, vetelehti kuusien varjostaman kirkkomaan ympärillä ja viivytteli koulun avoimen oven seuduilla, otaksuttavasti kuunnellen sisältä kantautuvaa nuorekkaiden äänten sorinaa. Mutta Stylerillä oli tarkoituksensa, ja hän pyrki siihen omalla tavallaan. Hän oli jo saanut selville, että tässä pienessä seurakunnassa oli vain kaksi henkilöä, joiden entisyys ei ollut yleisesti tunnettu — vanha herra ja nuori rouva; hän aikoi hiukan tarkastaa heitä kumpaakin. Ja koska hän oli kuljeksiessaan pitänyt silmänsä avoinna, oli hän kirkkotarhan viereiseltä matalalta kummulta nähnyt, että Lynne Courtin läheisissä metsiköissä oli yksi isohko ja yksi pienehkö talo, ja suuntasi askeleensa näihin metsikköihin eräitä kapeita kujia ja polkuja myöten. Sillä sisäinen aavistus ja päättelemiskyky — jotka molemmat olivat Stylerin vahvoja puolia — sanoivat hänelle, että ison talon täytyi olla Warren ja pienen kalustettu huvila, joista molemmista Lynnen Vaakunan isäntä oli puhunut, ja häntä halutti silmäillä niitä tarkemmin ja nähdä niiden asukkaat. Se kaikki oli osana hänen — ja John Smithin suunnitelmassa. Jos jossakin piirissä on sattunut jotakin tavatonta, on ensinnä hankittava tarkat tiedot siinä piirissä asuvista henkilöistä ja pohdittava, ovatko he todennäköisesti millään tavoin sekaantuneet tapahtumaan vai eivätkö — sillä, kuten Styler ei väsynyt vakuuttamasta itselleen, ei koskaan tiedä, kuka ja mikä kukin on, ennenkuin hänet on kääntänyt nurin, eikä milloinkaan voi pitää liian tarkkaa vaaria pienistä yksityiskohdista. Hän oli herkistänyt korviaan kuullessaan majatalon isännän mainitsevan tätä nuorta leskeä ja tätä vanhaa herraa — he eivät ainakaan olleet Lynnen syntyperäisiä asukkaita, ja heistä oli otettava selko.
Warren oli hyvin tavallinen, siisti, perin kunnioitettavan näköinen asunto. Se oli nykyaikainen kivitalo — uusimallisia rakennuksia, jotka nykyisin ovat muodissa eteläisissä kreivikunnissa. Sen oli ilmeisesti rakennuttanut henkilö, joka tahtoi siitä lepopaikan vetäydyttyään syrjään perin menestykselliseksi koituneesta liike-elämästä. Siinä oli useita päätyjä ja vielä useampia omituisia ikkunoita, nurkkauksia ja soppia, ja seiniä koristivat rehevät muratit sekä klemati- ja villiviiniköynnökset; nurmikot ja puutarhat olivat huolellisesti hoidetut. Se oli juuri sellainen paikka, jossa elämän otaksuisi loistavan tasaisen mieluisesti ja jossa erinomaisesti valmistettu päivällinen luultavasti olisi pöydässä täsmälleen kello puolikahdeksan. Stylerin kävellessä ohitse oli sievä palvelijatar sivuportilla puhelemassa teurastajan juoksupojan kanssa. Heidän laajentuneista silmistään hän arvasi heidän keskustelevan edellisen yön tapahtumista. Mutta palvelustytön emännästä hän ei sillä kertaa nähnyt vilahdustakaan.
Hänen huomionsa toinen esine — huvila — oli kokonaan toisenlaatuinen kuin Warren. Se oli sananmukaisesti metsän sisässä, aukeamalla, ja Styler, joka oli lähestynyt sitä rohkeasti poiketen poljetuilta teiltä ja painautuen intiaanien tavalla tiheikköihin, saattoi edetä likelle sitä tuoreen, rehevän lehvistön suojassa, jonka viikon kestänyt lämmin keväinen sää oli saanut versomaan. Hän kuuli ääniä — vienoja maalaisääniä — hiipiessään huvilan puutarhaa reunustavan kuusama-aidan taakse. Ja visusti varoen itse vähääkään kolisemasta hän tirkisti kiiltävän lehvistön raoista. Ainoastaan muutaman metrin päässä hänestä oli vanhahko herrasmies istuttamassa kaalintaimia, työskennellessään ratokseen hyräillen hilpeätä laulua.
Hän oli hauskannäköinen vanha herra — näköjään niin viaton vanhus kuin suinkin saattaa tavata, vakuutti Styler, vanhaan totuttuun tapaansa puhellen itsekseen. Juuri silloin ei Styler voinut nähdä hänen kasvojaan — hän näki vain takaapäin mukavat, väljät, valkean ja mustan kirjavasta, ruudukkaisesta villakankaasta valmistetut housut, kirkasviiruisen paidan, vielä loistavammat, silkkiset housunkannattimet ja ison panamahatun. Mies, jonka yllä tämä asu oli, seisoi selin pensasaitaan ja sen takana piileskelevään tähyilijään ja kasvot puutarhan toisella puolella olevaan huvilaan päin. Hänen toisella puolellaan oli olkipunoksinen koppa täynnä kaalintaimia; oikeassa kädessään hänellä oli palikka, jota puutarhurit nimittävät istutuspuikoksi; tällä puikolla hän pisteli maahan reikiä säännöllisten välimatkojen päähän; tehtyään kymmenkunta reikää hän varovasti sijoitti niihin kuhunkin kaalintaimen ja peitti sitten yhtä huolellisesti juuret mullalla. Ja tällä tavoin puuhaillessaan hän lauloi maalaislaulelmien säkeitä hauskalla, miellyttävällä äänellä, joka oli hieman särkynyt, mietti Styler, mutta silti vielä hyvin sointuva.
"Hiljainen, rauhallinen vanha veitikka tämä!" puheli tähyilijä itsekseen. "Ei ainakaan syntiä eikä pahanilkisyyttä näytä asustavan hänen vanhassa ruhossaan. Mutta ajatella, että mies istuttaa kaalia tai turnipsia tahi sipulia tai mitä nuo taimet lienevätkin noin suorastaan suruttoman iloisena, vaikka ihan hänen ovellaan on äsken tapahtunut verinen murha! Ihmeellistä se minusta on! Tämä vanhus lienee filosofi."