"Juuri niihin aikoihin", vakuutti Pegge. "Kello lienee ollut silloin kuusi tai kahdeksan minuuttia vaille, se oli neljännestä vaille ainakin silloin, kun kävin katsomassa oritta, enkä viipynyt sen pilttuussa montakaan minuuttia. Ja sitten menin suoraa päätä noutamaan tupakkarasiani ja kuulin askeleet."
"Teistä kai tuntui juttu kummalliselta — vieras lähtee talosta siihen aikaan yöstä — eikö tuntunutkin?" tiedusteli Blick.
"Tavattoman kummalliselta se minusta tuntui", myönsi Pegge. "Mutta eihän minulla ollut mitään sen kanssa tekemistä. Enkä olisi kiinnittänyt siihen suurtakaan huomiota, jollen olisi nähnyt häntä uudestaan."
"Oho!" sanoi Blick "Vai niin! Te näitte siis hänet uudestaan?"
"Näin — ja kun päivä alkoi jo valjeta — näinkin hänet sillä kertaa ihan selvästi!"
"Paljonko oli kello silloin?"
"Meidän tallimme päädyssä on kello", sanoi Pegge. "Se oli vastikään lyönyt neljä."
"Neljä!" toisti Blick miettivästä. "Hm! Entä missä näitte hänet kello neljältä? Samassa paikassako?"
"En", vastasi Pegge. "Juuri vähän ennen neljää minusta alkoi tuntua siltä, ettei kuppi teetä olisi pahemmaksi. Minulla oli mukanani teekannu ja hiukan teelehtiä sen sisällä, mutta tietysti tarvitsin myös kiehuvaa vettä. Meillä on kaasukeittiö siellä pikku huoneessa tallin perällä, jossa meidän ajurimme tavallisesti oleilee, nähkääs, ja niin menin laittamaan siihen valkean keittääkseni hiukan vettä kattilassa. Minun siellä ollessani kello löi neljä. Olin juuri pannut kattilan tulelle, kun kuulin sen lyövän neljä. Siinä pikku huoneessa on ikkuna, joka aukeaa taustan kasvi-istutuksiin päin — ne kiertävät Dower-talon takaa puiston reunaan asti, missä puisto alkaa kohota kukkuloita kohti. Istutusten ja puiston välillä on tiheässä kuusia ja lehtikuusia, ja äkkiä, näin tämän paroonin ilmautuvan niiden seasta ikäänkuin hän olisi tullut ylempää harjulta."
"Oliko hän yksin?" kysyi Blick.