"Sepä mainiota", jatkoi Guy. "No niin — pitääkö rouva Wrenne kylässä vielä Valtikka-majataloa?"
Väri vaihtui Braxfieldin turpeilla kasvoilla — hän punastui kuin nuori tyttö.
"Nähkääs sir", änkytti hän naurahtaen arasti. "Rouva Wrenne ei pidä sitä enää. Kävi näet niin, sir — varmaan te nauratte minulle, herra Guy — että rouva Wrenne ja minä menimme naimisiin, neljä vuotta sitten, sir. Rouva Wrenne on siis nyt rouva Braxfield."
"Siunaa ja varjele!" huudahti Guy. "Tartuitpa viimein koukkuun, vai mitä, Braxfield? Rouva Braxfield on kai siinä tapauksessa — täällä?"
"Ei, sir, eikä koskaan ole ollutkaan", vastasi vanha isännöitsijä. "Minä asustan täällä vanhaan tapaan. Mutta vaimoni, sir, ja hänen tyttärensä — muistattehan Poppyn, herra Guy, sievä tyttö, josta nyt on tullut kaunis nuori nainen — he asuvat Woodlandin huvilassa puistomme toisella puolen. Vaimoni vuokrasi sen, sir, kun hän luopui Valtikasta."
"Vai niin!" sanoi Guy. "Mutta — kenen käsissä on Valtikka nyt?"
"Erään miehen, jonka nimi on Grimsdale, sir — hän palveli sitä ennen sir James Marchantilla. Hän on laajentanut sitä koko lailla, sir; siitä pitäen kun kaikki nuo uudet kulkuvälineet ovat tulleet käytäntöön, on liikenne vilkastunut melkoisesti valtamaantiellämme."
Guy nyökkäsi ja veti esille kellonsa.
"Ei vielä kymmentäkään", mutisi hän. Hän istui hiljaa pari minuuttia, ilmeisesti syviin ajatuksiinsa vaipuneena, Braxfieldin tarkastellessa häntä uteliaasti. "Hyvä, Braxfield", sanoi hän viimein katsahtaen ylös valkeasta. "Mene ilmoittamaan sisaruksille, että minä olen täällä. Mutta hiljaa! — ja muista teroittaa heidän mieliinsä, ettei isälleni ole hiiskuttava sanaakaan."
"Varsin mielelläni, sir", myönsi Braxfield. "He lienevät hänen luonaan — tai mahdollisesti toinen heistä — mutta minä hoidan sen asian. Täällä talossa on tottunut sairaanhoitajatar, herra Guy, ja vaalikoon hän sir Anthonya sillaikaa kun he ovat alhaalla."