Koskaan ei saatu tietää, mitä Fransemmery aikoi sanoa. Sillä hetkellä avautui näet ovi, rehevä palvelijatar mutisi jotakin epäselvää, astui syrjään, katosi, ja hänen tilalleen ilmestyi Valencia Markenmore, joka syöksyi huoneeseen niin nopeasti, ettei ehtinyt edes huomata Harboroughia, jonka pitkän vartalon kätki hänen katseiltaan uuninvarjostin.
"Voi, herra Fransemmery!" huudahti hän astuessaan sisään. "Suokaa anteeksi, että ryntään huoneeseenne näin tunkeilevasti, mutta minä olen hirveän pahassa pulassa ja pyytäisin teiltä apua, mutta — oh!"
Tällä välin hän oli kiertänyt varjostimen taakse ja nähnyt Harboroughin. Harborough nousi seisoalleen katsellen epävarmasti ja avuttomasti.
"Minä lähden!" sanoi hän.
"Älkää missään nimessä!" vastusteli Valencia. "Sehän on aina yhdentekevää — minä — minä haluaisin kertoa asiastani yhtä mielelläni teille kuin herra Fransemmeryllekin — minä kerron teille molemmille. Te olette miehiä — te tiedätte, mitä on tehtävä."
Fransemmery viittasi Harboroughia jäämään paikalleen ja veti tuolin takan ääreen.
"Mikä hätänä, kultaseni?" kysyi hän, kun Valencia oli istuutunut. "Kaikki, mitä voimme tehdä, tulemme varmasti tekemään — jos se vain on meidän vallassamme."
"Luulen, ettei se ole kenenkään vallassa", vastasi Valencia. "Mitään ei kai ole tehtävissä! Se on tehty, eikä sitä saada tekemättömäksi!"
"Mitä on tehty?" kysyi Fransemmery hiljaa.
Valencia katsoi vuoroin kumpaankin mieheen. Nämä molemmat silmäsivät häntä tarkkaavasti; molemmat havaitsivat, että hän oli hieman kiihdyksissä ja närkästynyt ja luultavasti suutuksissaan.