Harry säpsähti ja katsoi sisareensa. Mutta Valencia silmäili Guyta.
"Kuinka jalomielinen oletkaan!" sanoi tyttö äkkiä. "Mutta — mutta miksi olet tullut ilmoittamaan tätä meille juuri nyt?"
"Koska olen lähdössä Amerikkaan, liikeasioissa — New Yorkiin ja pariin muuhun paikkaan, jonkun päivän kuluttua, enkä palaa takaisin ennenkuin runsaan vuoden — kenties vielä pitemmän ajan päästä", vastasi Guy. "Ja halusin ilmoittaa teille siitä, jos sattuisi jotakin tapahtumaan. Jos isäni kuolee — no niin, Harryhan huolehtii kyllä välimme laillisesti. Markenmore olkoon teidän — minä en sitä tahdo. Kuuletteko? — ja kuuletko sinäkin, Braxfield?"
"Kuulen, sir", vastasi isännöitsijä.
"Minä en halua Markenmoresta mitään", jatkoi Guy, "paitsi yhtä asiaa — ja sen tahdon nyt heti. Harry", jatkoi hän vetäen esille pienen avaimen, "tiedäthän vanhan huoneeni? Kipaisepa sinne, aukaise nurkassa olevan kirjoituspöydän oikeanpuolinen laatikko ja tuo minulle vihreä nahkalompakko, jonka löydät sieltä — sen minä tahdon, poikaseni!" Hän katsahti Valenciaan, kun Harry oli ottanut avaimen ja mennyt, ja näki tämän tuijottavan tarkasti hänen oikeaan käteensä. "Mitä"? kysyi Guy naurahtaen kevyesti. "Mitä sinä katselet?"
Valencia oli vaiti hetkisen. Sitten hän alkoi puhua — äkkiarvaamatta.
"Minä katselen tuota kummallista sormusta, joka on keskisormessasi!" vastasi hän.
KOLMAS LUKU
Aamuhämärässä
Braxfield, joka kauempaa syrjäisestä nurkastaan silmäili tarkkaavaisesti Guy Markenmorea uteliain katsein, näki hänen säpsähtävän hiukan Valencian suorasukaisen viittauksen johdosta. Säpsähdystä seurasi naurahdus, joka ei ollut aivan luonnollinen.