Rouva Braxfield oli kalvennut jälleen ja säpsähti huomattavasti tämän kysymyksen kuultuaan, ja hänen huulensa puristuivat hetkeksi yhteen.
"Minä näin hänet joka tapauksessa!" sanoi hän äreästi. "Olen saattanut vähän erehtyä siitä paikasta, mistä hänet näin, mutta —"
"Mistä sitten näitte hänet?" kysyi poliisikomisario. "Noh — sitä te ette ole voinut unohtaa — tärkeä asia!"
Mutta rouva Braxfieldin huulet puristuivat jälleen yhteen ja hänen kalpeille poskilleen alkoi ilmestyä punaisia suuttumuksen täpliä.
"Jollette tahdo puhua, niin minä virkistän muistianne" sanoi poliisikomisario. "Ettekö nähnyt häntä pienen metsikön laidasta lähellä Markenmoren notkelmaa? Noh!"?
"Entä sitten, jos olisin nähnytkin?" kysäisi rouva Braxfield.
"Mitä teitte siellä siihen aikaan aamusta?" tiedusteli poliisikomisario.
"Se on minun asiani!" sanoi rouva Braxfield käyden äkkiä uhmaavaksi.
"Mitä se teille kuuluu?"
Poliisikomisario pudisti päätään.
"Kyllä vain!" vastasi hän. "Jos te rupeatte käyttämään tuollaista puhetapaa, rouva Braxfield, niin meidän on puhuttava selvempää kieltä. Kuulkaapas nyt, rouva Braxfield, mitä minä sanon: me tiedämme yhtä ja toista. Teillä on ollut tapana käydä siinä metsikössä tai sen lähettyvillä, hyvin varhain aamulla ammuskelemassa kettuja; ketut, kuulemma, ovat ahdistelleet teidän siipikarjaanne. Eikö niin?"