Braxfield, joka oli palvellut kolmekymmentä vuotta isännöitsijänä sir Anthony Markenmorella, Markenmoren kartanon omistajalla, oli määrättyjä tapoja noudattava mies. Koko elämänsä ajan hän oli totutellut suorittamaan määrättyjä tehtäviä määrättyihin aikoihin; mitä vanhemmaksi hän kävi (nyt hän oli jo vähän yli kuusikymmentä), sitä enemmän tämä tottumus muuttui hänen toiseksi luonnokseen. Itse asiassa hän oli talon herra; sir Anthony oli raihnas mies, joka pysytteli huoneessaan; Guy Markenmore, vanhempi poika, ei ollut muutamiin vuosiin astunut kertaakaan isänsä kynnyksen yli; Harry Markenmore, nuorempi poika, salli mieluummin kenen hyvänsä käyttää rajattomasti kotivaltikkaa kuin olisi ottanut sen omiin käsiinsä; neiti Valencia Markenmore, ainoa tytär, oli vasta hiljan lopettanut koulunkäyntinsä; näin ollen Braxfield harjoitti lempeätä, vaatimatonta itsevaltaa tavalla tai toisella, mutta näyttämättä harjoittavan sitä. Hänellä oli monia hyviä tapoja, joista eräitä voitiin pitää melkeinpä hullutteluina — näihin jälkimmäisiin kuului hänen tottumuksensa lukita talon ovet täsmälleen kello kahdeksan joka ilta.
Jos joku olisi tiedustellut lähemmin Braxfieldilta tästä merkillisestä menettelystä, niin vanha isännöitsijä olisi kyllä selittänyt niitä syitä, jotka hänen mielestään puhuivat tämän itsepintaisen tavan puolesta. Markenmore oli hyvin vanha ja hyvin suuri kartano, joka alkujaan oli rakennettu kuningatar Elisabethin hallituskauden viimeisinä vuosina, laajennettu Kaarlo toisen aikana sekä lopullisesti korjattu ja uudenaikaistettu Yrjö neljännen hallituskaudella. Se sijaitsi loivasti viettävän kukkulan rinteellä, noin virstan päässä kylästä, joka oli saanut nimensä Markenmore-suvusta. Tämä oli asettunut asumaan näille seuduille jo ammoin, Vilhelm Valloittajan päivinä; porttimajaa lukuunottamatta ei sen likeisimmässä ympäristössä ollut ainoatakaan asumusta. Siinä oli tavattoman paljon ovia; niitä avautui kaikkialle, pengermälle, pihamaalle, puutarhaan, puistonurmikolle, tallirakennuksille ja hiljaisille teille, jotka mutkittelivat puiston tiheiden pensasistutusten lomitse; siinä oli myös käytäviä, parvekkeita ja huoneita, joita perhe ja palvelijat käyttivät harvoin.
Perhe oli pieni; palvelijoita oli vähän; sillä Markenmoret olivat verrattain köyhiä ja heidän entisestä loistostaan oli jäänyt jäljelle tuskin rippeitäkään. Mutta vaikka he olivat köyhiä, oli heillä kuitenkin melkoinen määrä kulta- ja hopea-astioita sekä arvokasta porsliinikalustoa ja kallisarvoista lasitavaraa; kartanossa oli vielä maalauksia, jotka olivat omaisuuden arvoisia, ja siellä oli tuskin ainoatakaan huonetta, johon ei olisi asetettu avoimesti jotakin kevyttä pikku esinettä, josta myytäessä olisi saatu sievoinen summa.
Braxfield, perin tunnollinen mies, piti itseään näiden perhekalleuksien vartijana ja eli yhtämittaisen hermostuneen pelon vallassa, että ne varastettaisiin. Jos hän olisi saanut noudattaa omaa mieltään, olisi hän jo aikoja sitten rakennuttanut kassaholvin, tulenkestävän ja varkailta suojelevan, ja sullonut sinne kaikki, mitä vanhassa kartanossa vain oli arvokasta. Mutta Markenmoret, vaikka sallivatkin isännöitsijänsä hallita itseään muutamissa asioissa, olivat ihmisiä, jotka eivät olisi suvainneet sekaannuttavan talon ikivanhoihin tapoihin ja järjestykseen ja niin välkkyivät kultamaljat ja hopealautaset, hohtaviksi kiilloitettuina ja huolellisesti puhdistettuina, sikin sokin jykevillä, tammisilla sivupöydillä, ja harvinaiset norsunluusta valmistetut esineet ja suunnattoman kalliit porsliinit komeilivat avoimilla hyllyillä ja vanhanaikaisissa kaapeissa — aivan kuin, sanoi Braxfield valitellen, niillä ei olisi enempää arvoa kuin sillä rojulla, joka oli asetettu näytteille naapurikauppalan museoon. Ja sentähden hän lukitsi talon ovet kello kahdeksalta joka ilta ja vei nelisentoista oven avaimet visusti kamariinsa; kuka hyvänsä, herra tai palvelija, kamarineiti tai rouva, halusi poistua Markenmoren kartanosta tämän kellonlyömän jälkeen, hänen oli käännyttävä Braxfieldin puoleen päästäkseen ulos.
Eräänä iltana huhtikuun kolmannella viikolla vuonna 1912 Braxfield lähti lukitsemaan ovia tapansa mukaan, kun yksinkertainen päivällinen, jolle Harry Markenmore ja hänen sisarensa Valencia istuutuivat joka ilta kello seitsemältä, oli päättynyt jo hyvän aikaa sitten. Aina hän aloitti kiertokulkunsa pienemmistä ovista ja lopetti sen suureen kolmiosaiseen oveen, joka avautui pengermälle. Ja tällöin voitiin todeta hänen toinen omituinen tapansa — ennenkuin Braxfield lukitsi ja telkesi lopullisesti tämän oven, astui hän joka kerta ulos pengermälle, käveli sen poikki suoja-aidalle, joka eroitti sen avarasta, vastapäätä leviävästä puistosta, ja tarkasteli kaikkea, mikä avautui hänen silmäänsä eteen; näin hän teki vuodenaikoihin katsomatta; sentähden hän näkikin toisinaan pelkkää pimeyttä, kuten synkkinä talvi-iltoina; kesällä hän näki koko joukon kaunista. Tällä kertaa hän näki hämärän verhoavan vaippaansa vanhat jalavat ja pyökit ja laskeutuvan aaltoileville niityille, jotka sijaitsivat Markenmoren ja etelään leviävien tasankojen välillä. Hämärä oli nopeasti laskeutumassa: niinä muutamina minuutteina, jotka Braxfield seisoi siellä katsellen ympärilleen, hän huomasi sen luonnon synkkenemisestä. Puut ja pensaat kävivät sekaviksi ja epäselviksi ääriviivoiksi, ja niiden takana, puolentoista kilometrin päässä, alkoivat kylän valot vilkkuilla pimeässä. Tällöin hän kääntyi ovelle päin — mutta pysähtyi äkkiä. Jostakin hänen takaansa läheni mies, kävellen pitkin ja nopein askelin pengermän alapuolella olevan nurmikon poikki.
Juuri suuressa oviaukossa riippui voimakas lamppu; sen säteet levisivät viuhkan tavoin pengermän ja astuinten yli, jotka veivät nurmelle. Kun Braxfield vitkasteli ihmetellen mielessään, kuki sieltä mahtoi tulla (sillä näinä aikoina olivat kaikki vieraat harvinaisia Markenmoren kartanossa), astui pitkä hahmo tähän valokaareen ja riensi kiireesti rappuja ylös suunnaten kulkunsa ovelle — ison, atleettimaisen miehen hahmo, jonka iltapukua peitti vain osaksi kevyt, napittamaton päällystakki. Hän ei ollut tullut kaukaa, mitä ilmeisesti osoitti se tosiasia, että hän oli paljaspäin; hän näytti itse asiassa mieheltä, joka on kaikessa kiireessä noussut ruokapöytänsä äärestä rientääkseen nopeasti naapuritaloon. Mutta isännöitsijä päästi kiihkeän, hämmästyneen huudahduksen nähdessään hänet.
"Herra hyvästi siunatkoon!" sanoi hän syöksähtäessään varjosta, missä oli seisonut. "Herra John Harborough? Tervetuloa takaisin, sir — en osannut ajatellakaan, että olisitte jälleen kotona."
Mies, jota oli puhuteltu näin ja joka seisoi nyt lampun huikaisevassa valossa, käänsi pronssinväriset kasvonsa ja silmänsä, jotka olivat terävät, tummat ja syvällä kuopissa, vanhan isännöitsijän pyöreisiin kasvoihin ja pyylevään olemukseen päin. Hän ojensi nauraen oikean kätensä.
"Hei, Braxfield!" sanoi hän reippaasti sellaisella äänenpainolla, jolla tervehditään vanhaa tuttavaa. "Tekö se olette, ja yhtä hyvissä voimissa kuin koskaan, vai mitä? Ette näytä vanhentuneen hitustakaan."
"Minun iässäni ei muututa paljon, sir", vastasi Braxfield puristaen kunnioittavasti tarjottua kättä. "Se tapahtuu vasta myöhemmin, herra Harborough. Mutta — te olette todellakin tullut takaisin, sir? Minä en ollut kuullut siitä — vielä, me emme kuule paljoakaan viettäessämme omaa elämäämme, joka nyt on — hiljaisempaa kuin koskaan ennen Markenmoren kartanossa, sir."