"Saavuin kotiin vasta tänään iltapäivällä, Braxfield", virkkoi
Harborough. "Ja juuri kun olin lopettamassa päivällistäni, kuulin sir
Anthonyn olevan sairaana, ja niin tulin suoraa päätä tiedustelemaan
hänen vointiaan. Onko sairaus vakavaa laatua?"
"Nähkääs, sir, hän on ollut hiukan huonompi viimeisten parin päivän aikana", sanoi Braxfield. "Hänen tilansa on vaihteleva — tietysti, siitä on nyt runsaasti kaksi vuotta, kun hän on ollut yhtä mittaa huoneessaan. Näin meidän kesken puhuen, herra Harborough, hänen päivänsä voivat päättyä millä hetkellä hyvänsä — millä hetkellä hyvänsä. Niin sanovat lääkärit, sir."
"Keitä täällä on?" kysyi Harborough vilkaisten rakennuksen julkisuvun valaistuihin ikkunoihin.
"Ei ketään muita kuin herra Harry ja neiti Valencia", vastasi isännöitsijä. "Herra Guy — voi, me emme ole nähneet häntä Markenmoressa — niin, muistaakseni kokonaiseen seitsemään vuoteen. Hän lähti pois — nähkääs, juuri samoihin aikoihin kuin tekin, herra Harborough, eikä ole senjälkeen käynyt kotonaan — ei kertaakaan! Minä en tiedä, missä hän on — enkä usko, että hänen sisaruksensakaan tietävät."
"Hm!" sanoi Harborough. "Vai Harry — hän oli poikanen, kun minä lähdin maailmalle, ja Valencia — hän oli tytön typykkä."
"Niinpä kyllä, sir", sanoi Braxfield, "mutta herra Harry on nyt kaksikymmentäkolmevuotias nuori mies, ja neiti Valencia — hän on nuori neiti, joka on jo hyvän joukon yli yhdeksäntoista. Te olette ollut poissa kauan, sir! Mutta astukaa sisälle, herra Harborough, astukaa sisälle! Hauskaa nähdä teidät jälleen Markenmoressa, sir."
Harborough asteli vanhan isännöitsijän perässä taloon, vanhanaikaisen, kivisen eteishallin poikki, jossa koristuksena oli hirvensarvia, ketunpäitä, vanhoja musketteja ja muita metsästyksen ja maalaiselämän voittomerkkejä, erääseen huoneeseen, jonka hän muisti varsin hyvin ja jota perhe nyt käytti tavallisena seurusteluhuoneena. Takassa paloi isoja halkoja iloisesti roihuen; Braxfield työnsi tuolin sen ääreen.
"Me emme käytä nykyisin enää milloinkaan vierashuonetta, herra Harborough", kuiskasi hän tuttavallisesti. "Tämä huone on kaikkea — ruokailuhuone, arkihuone ja muuta sellaista. Emme elä enää niin ylellisesti, kuin ennen oli tapana, sir — vai mitä? Mutta — vielä voimme sentään tarjota lasillisen verratonta portviiniä vanhoille ystävillemme! Saanko tuoda teille tilkkasen, herra Harborough? — sanokaahan, sir!"
"Ei pisaraakaan, Braxfield, kiitos vain", vastasi Harborough. Hän katseli ympärilleen ja nyökäytteli päätään tarkastaessaan eri esineitä. "Muistan ne kaikki", mumisi hän. "Kaikki on ennallaan! Kas niin, ilmoittakaapa nuorille, että minä olen täällä, Braxfield."
Hän nojasi tulisijan koristeelliseen reunukseen — raskastekoiseen, hienosti leikkaeltuun, vanhaan tammiseen teokseen — kun isännöitsijä oli mennyt, ja silmäili vielä kerran ympäri huonetta. Tähän huoneeseen hän oli tutustunut jo poikasena, lähes kolmekymmentä vuotta sitten: silloin se suoritti arki- ja olohuoneen tehtäviä ja oli ison, sokkeloisen kartanon hauskin sopukka. Se oli nytkin hauska vanhoine huonekaluineen, vanhoine tauluineen, vanhoine kirjoineen — siellä viittasi kaikki sen perheen entisyyteen, jolle se kuului. Mutta huolimatta huoneen hauskasta sisustuksesta, kodikkaasta ja ylellisestä, Harborough pani merkille terävän katseensa ja nopean havaintokykynsä avulla eräänlaisen ilmapiirin, jonka hän sisällytti kokonaisuudessaan yhteen ainoaan sanaan: rappeutuminen! — Siitä oli todistuksia kaikkialla hänen ympärillään. Kaikki esineet olivat loppuun kulumaisillaan, epäilemättä hitaasti mutta varmasti.