Jostakin heidän oikealta puoleltaan kuului selviä kirveeniskuja, hakattaessa voimakkaasti puun tyveen. Kääntyessään ääntä kohti he näkivät kuusen pitkän, suipon latvan huojuvan, kallistuvan ja katoavan matalampien puiden joukkoon, joiden yli se oli kohonnut: kuului kumeaa ryskettä.
"Meidän miehemme taitaa siellä työskennellä", sanoi Blick.
Ääneti miehet kävelivät rinteen poikki sille taholle, mistä kirveen kalke oli äsken kuulunut, vaikka nyt olikin hiljaista. Muutamien minuuttien kuluttua he saapuivat metsäkaistaleelle, jossa olevasta aukeamasta he näkivät viljelyspalstan kauempana metsässä. Siellä, kaatuneen kuusen vieressä, seisoi mies, joka parhaillaan oli lyhyen savipiippunsa sytytyspuuhissa. Kirveensä hän oli laskenut puuta vasten, joka juurikään oli kaadettu; lähelle sitä oli koira paneutunut maata isäntänsä takille. Se höristi toista korvaansa ja aukaisi toisen silmänsä, kun vieraat tulivat lähemmäksi; kun se päästi matalan murahduksen, kääntyi mies ja loi vierailijoihin karsaan, kysyvän katseen.
"Kauheannäköinen mies!" mutisi professori. "Ja tuo hänen kirveensä on pelottava ase, Blick! Käyttäisinpä hyvin siivoa kieltä hänelle puhuessani — ensialuksi."
Blick hymyili.
"Minä en pelkää häntä!" vastasi hän. "Hyvällä puheella päästään pitemmälle kuin väkivallalla. Hyvää iltapäivää!" jatkoi hän ystävällisesti, kun he tulivat lähemmäksi hakemaansa miestä. "Oletteko te James Roper?"
"Se on nimeni, herra", vastasi metsänvartija.
"Tässä on minun nimeni", sanoi Blick ottaen esille poliisikorttinsa.
"Olette kai kuullut minusta. Minä majailen Valtikassa."
Roper otti kortin, katsahti siihen ja Blickiin ja ojensi sen takaisin, välinpitämättömästi.
"Olen kuullut jotakin sentapaista", vastasi hän.