"Menen takuuseen siitä!" vastasi Blick. "Ihan varmasti! — kenelle hyvänsä, ken voi antaa tarkkoja tietoja. Tiedättekö mitään?"
"Puhtaana rahanako?" kysyi Roper.
"Puhtaana rahana!" myönsi Blick. "Käteisenä!"
Roperin piippu oli sammunut. Äkkiä hän istuutui kaadetulle puulle ja ryhtyi jälleen sytyttelemään piippuansa, vitkastellen, mikä osoitti, että hänen aivonsa työskentelivät ankarasti.
"Sata puntaa olisi minulle hyvään tarpeeseen", sanoi hän äkkiä. "Se ei ole kovinkaan paljon, eipä tosiaankaan! — mutta minulle siitä olisi suurta hyötyä. Olen perinpohjin kyllästynyt tähän paikkakuntaan nyt ja tahdon päästä pois — aloittaa uuden elämän, jossakin kaukana täältä! Tuo Guy Markenmore-lurjus — hän pirstoi minun elämäni, mutta nyt — no hyvä, jos saan rahat, lähden täältä suoraapäätä katselemaan uusia seutuja ja uusia kasvoja ja koettamaan, voinko unohtaa. Olen liian kauan viettänyt yksinäistä elämää, ja —"
Blick ei ollut valmistautunut tähän tunteenpurkaukseen eikä liioin yhtä odottamattomaan, perin kiihkeään, samanlaiseen mielenilmaisuun professorin taholta.
"Kuulkaas, mies hyvä!" huudahti professori. "Te ette tunne minua — vähätpä siitä! — tämä Blick tuntee. No niin, jos te tahdotte aloittaa alusta — uuden elämän, niinkö? — niin minä annan sata puntaa tuon palkkiorahan lisäksi — sydämeni halusta — ja heti paikalla! Mutta — jos tiedätte jotakin — kertokaa!"
Roper tuijotti hämmästyneenä professoriin, joka nyökkäsi kehoittavasti.
"Kiitos, sir!" sanoi Roper äkkiä. "Huomaan, että tarkoitatte täyttä totta — te olette mies, jolla on hieman sydäntä! No niin, minä en tiedä mitään varmaa, mutta minä voin jokseenkin hyvin arvata — jotakin."