Hiidenkirnu
Professori, nojaten kävelykeppiinsä, ja etsivä, luoden metsänvartijaan teräviä syrjäsilmäyksiä, tunsivat kumpikin, että salaisuus oli nyt paljastumaisillaan. Mutta Blickin aivoja askarrutti kummallinen, sekava epäilys. Roper puhui arvailusta, mutta Blick ei kaivannut suinkaan arvailuja; hän aprikoi, mitä Roper tarkoitti arvailulla. Ja sittenkin — kaiken sen nojalla, mitä he tiesivät, he saattoivat tällä hetkellä olla aavistamattoman lähellä palavasti kaipaamaansa totuutta.
"No?" virkkoi hän. "No? Mitä?"
"Se tuntuu kovin mitättömältä, kun joutuu siitä kertomaan, tosiaankin — enkä minä ole kovinkaan hyvä kertoja", vastasi Roper. "Mutta — juttu on seuraava! Se tapahtui viime maanantai-iltana — sen päivän edellisenä iltana, jona Guy Markenmore löydettiin, tuolta kauempaa, Markenmoren notkelmasta. Kun sinä iltana olin syönyt illalliseni, lähdin taivaltamaan mökiltäni Mitbourneen — siellä minun piti tavata muuan mies. Kävelin harjannetta, aivan Woodlandin huvilan takaa, ja painuin sille ruohoiselle polulle, joka kulkee harjanteiden yli näiltä seuduin Mitbournen asemalle. Lienen kävellyt noin puolitoista kilometriä, kun kuulin lähestyviä askeleita —"
"Mihin aikaan se tapahtui, Roper?" keskeytti Blick.
"Kello lienee ollut neljännestä yli kahdeksan, ja oli jokseenkin pimeä. Eräistä syistä en nyt halunnut, että minun olisi nähty kulkevan Mitbournen tiellä, ja kun kuulin ihmisiä tulevan, livahdin tiheään kanervikkoon tien oheen ja pysyttelin hiljaa. Tuossa tuokiossa kaksi miestä saapui paikalle — eroitin heidän piirteensä Selcasterin tien yllä kajastavaa taivaanrantaa vasten, nähkääs. Toinen miehistä oli pitkä — toinen lyhyehkö. Kun he olivat astelleet muutamia yardeja, pysähtyi pitkä mies ja sytytti sikaarin. Näin hänen kasvonsa tulitikun valossa. Sitten aivan kivetyin paikalleni, sillä hän oli se mies, jota lakkaamatta olin ajatellut seitsemän katkeraa vuotta, ja voitte arvata, kuka hän oli — Guy Markenmore! Näin hänet yhtä hyvin — vain hetkisen — kuin nyt näen teidät; hänestä ei voinut erehtyä, sillä hänen piirteensä eivät olleet muuttuneet senkään vertaa, piru hänet periköön, kuin omat kasvoni, jos hän vain olisi saattanut nähdä ne. Siinä hän oli, ja jollei hänen mukanaan olisi ollut tuota toista, niin minä olisin tehnyt hänestä lopun heti paikalla. Mutta — minä en tehnyt! He jatkoivat matkaansa, puhellen; aina siitä lähtien, kun ensiksi huomasin heidät, he puhelivat yhtä mittaa —"
"Kuulitteko, mitä he haastelivat?" kysyi Blick.
"En oikein — vain sanan sieltä, toisen täältä. Mutta kun he tulivat minun kohdalleni — silloin, heidän ohimennessään, minä kuulin kaikki selvästi. Guy Markenmore sanoi: 'Minun on palattava tätä tietä kello neljän tienoissa aamulla, ehtiäkseni vähän yli neljä Mitbournesta Farshamiin lähtevään junaan', ja sitten hän nauroi. 'Te kuorsaatte kaikessa rauhassa vuoteessanne', sanoi hän, 'siihen aikaan, epäilemättä'. 'Älkääpä olko liian varma!' virkkoi lyhyt mies. 'Minä nousen ylös samoihin aikoihin kuin linnut maaseudulla ollessani!' Sitten he jatkoivat matkaansa, Markenmoren tietä, ja minä näin heidän katoavan niillä paikoin sijaitsevan metsikön taakse, ja sitten —"
"Malttakaahan, Roper", keskeytti Blick. "Se toinen mies — kuvailemanne lyhyehkö henkilö. Puhuiko hän maalaismurretta? — Sellaista kuin tämän paikkakunnan ihmiset, ymmärrättehän?"
"Ei!" vastasi Roper painavasti. "Ei puhunut! Lontoolaista kieltä hän käytti. Hän ei ollut näiltä seuduin, tiedän sen. Olen käynyt Lontoossa, sisareni luona! Lontoolaisena minä häntä pidän."