"Illallinen odottaa minua siellä, mihin olen menossa", vastasi Guy. "Älkää vaivatko itseänne! Kutsu Braxfield alas, — se vanha kelpo veikko, minun on sanottava hänelle hyvästi."
Viisi minuuttia myöhemmin hän oli hyvästellyt heidät kaikki, ja Braxfield oli saattanut hänet ulos saman oven kautta, josta hän oli tullut sisälle. Vanha isännöitsijä palasi kamariinsa ja tapasi nuoren emäntänsä seisomassa takkavalkean ääressä, ilmeisesti syviin ajatuksiin vaipuneena. Hän kohotti katseensa Braxfieldin astuessa sisälle.
"Braxfield", sanoi Valencia, "mitä tietä herra Guy meni?"
"Kylään päin, neiti", vastasi Braxfield. "Hän kääntyi pensaikkojen halki kulkevalle tielle."
Braxfield oli niitä miehiä, joita kohtaan jokainen tuntee luottamusta. Valencia ei katsonut tarvitsevansa salata millään tavoin, mitä hänen mielessänsä liikkui.
"Hän sanoi olevansa liikeasioissa jonkun lähiseutulaisen kanssa", jatkoi Valencia. "Kukahan se mahtaa olla, Braxfield?"
"Sitä en tiedä, neiti", vastasi vanha isännöitsijä. "Mutta herra Guy — hänellä oli aika paljon tuttavia näillä tienoin — ennen vanhaan."
"Mutta tähän aikaan yöstä?" sanoi Valencia. "Muuten, onko täällä lähettyvillä sitten ketään? Tarkoitan ketään sellaista henkilöä, jota hän mahdollisesti tahtoisi tavata. Ei muita kuin pari kolme vuokraajaa — ja pastori."
"Hän mainitsi minulle Valtikka-majatalosta, neiti", huomautti Braxfield, "siihen tapaan, että minä jo arvelin hänen aikovan pistäytyä sinne. Mutta —"
Heikko kilahdus — kellonnuorasta oli vedetty varovaisesti — keskeytti Braxfieldin puhelun, mitä hyvänsä hän lienee aikonutkin lausua. Tämän äänen kuultuaan hän ja Valencia loivat toisiinsa pitkän katseen.