"Sanon teille, miksi", vastasi hän. "Hän oli henkilö, jolle Guy Markenmore oli uskonut tuon värisalaisuuden. Hän oli saapunut tänne Guyn mukana ollen täysin selvillä siitä, mitä Guy puuhaili. Hän tiesi, että kaupan rahallinen puoli selvitettäisiin sinä iltana. Ja hän odotti aamuun asti voidakseen anastaa sekä rahat että sen keksintöpaperin, josta olette meille kertonut — sekä teidän lausuntonne, joka oli sen mukana. Luultavasti hän on se mies, josta Markenmoren konttoripäällikkö Folgrave Courtin varrella kertoi teille. Ja meidän on koetettava löytää hänet. Mutta jäljet ovat vielä kovin epäselvät."
Professori nyökkäsi, pysähtyi ja katseli ympärilleen. Pakistessaan he olivat astelleet verkalleen mäen rinnettä pitkin ja saapuneet entistäänkin kolkommalle seudulle. Nyt he seisoivat pelottavan rotkon partaalla, sillä kuilu oli vähintään kahdensadan jalan syvyinen; siellä täällä olivat kuilun seinämät äkkijyrkät; pimeissä ja synkissä piilopaikoissa kaukana alhaalla oli valtavia puurykelmiä punakatajia ja kuusia, joita isot, harmaat kivilohkareet olivat katkoneet; kaiken tämän yllä lepäsi synkkä ja salaperäinen hiljaisuus. Mutta äkkiä professori keskeytti sen.
"Tuolla on joku, joka viittoilee meille!" huudahti hän. "Tuolla alhaalla! Nainen!"
Blick katsoi osoitettuun suuntaan ja hätkähti hämmästyksestä. Kaukana heidän alapuolellaan, hieman oikealla, hän näki naisolennon seisovan lähellä lehtoa, joka sijaitsi rotkon jyrkimmän osan juurella. Ja, kuten professori oli sanonut, nainen koetti todellakin vetää puoleensa heidän huomiotaan.
"Hyvä Jumala!" huudahti Blick. "Hän on neiti Valencia Markenmore! Mitä ihmeessä hän siellä tekee? Tiedättekö, miksi tätä paikkaa nimitetään? Hiidenkirnuksi! Se tietenkin merkitsee äkkisyvännettä. Mutta mitä hän tahtonee?"
"Menkäämme tuonne alas", ehdotti professori. "Meitä kutsutaan sinne nähtävästi. Hei, siellä on miehiäkin!"
Kaksi ihmisolentoa oli juuri sukeltanut esille pikku kuusikosta läheltä sitä paikkaa, missä Valencia seisoi. Blick tunsi heidät äkkiä Harboroughiksi ja Fransemmeryksi. Kun hekin olivat tunteneet etsivän, alkoivat he tehdä hänelle merkkejä.
"Siellä on jotakin tekeillä!" mutisi hän. "Näyttää siltä kuin he olisivat keksineet jotakin. Kuulkaas, sir — tuo pitkä mies on Harborough, jota, kuten olen teille kertonut, rouva Tretheroe syytti murhasta; toinen on Fransemmery, se vanha herrasmies, joka on näytellyt suurta osaa tässä jutussa."
"Tunnen Fransemmeryn nimeltä", vastasi professori. "Hän on saman arkeologisen seuran jäsen, johon minäkin kuulun — olen ollut kirjeenvaihdossa hänen kanssaan. Mutta kuinka voimme päästä tuonne alas taittamatta niskojamme."
"Täältä jostakin päästään sinne lammaspolkua myöten", sanoi Blick. "Jos lammas voi kerta kulkea siitä, niin mekin voimme — hätätilassa."