Noin kilometrin päässä koillista kohti Markenmoren kartanosta sijaitsi pieni, kodikas, soma, vanha talo, jolla oli nimenä Puistikko. Sen sivuitse kulki kapea notkopolku, joka erkani kylän valtamaantiestä nousten kauempana kohoaville ylängöille; talon takana taas oli metsiä ja pensaikkoja, jotka ulottuivat noiden ylänköjen juurelta alempana aukeaville tasankomaille asti. Talon oli rakennuttanut 18. vuosisadan keskivaiheilla viides parooni, sir Geoffrey Markenmore, asunnoksi pehtoorilleen, ja kaikki pehtoorit olivat asustaneet siinä viime vuosiin saakka, jolloin heidät siirrettiin mukavampaan taloon keskelle kylää. Siitä lähtien Puistikko oli luovutettu vuokralle talon aseman, hurmaavan näköalan takia puiston niityille ja merelle jokainen tyyntä ja rauhaa rakastava ihminen olisi mielellään halunnut saada sen. Nykyään sen isäntänä oli Samuel Fransemmery, keski-ikäinen mies, ammatiltaan asianajaja, joka viettäessään kerran lomapäiviänsä näillä seuduin sai tietää Puistikon olevan vuokrattavana ja löi heti kaupat kiinni tehden kahdenkymmenenyhden vuoden vuokrasopimuksen. Fransemmery oli tietysti vaaniskellut jo jonkun aikaa tätä paikkaa; vaikka hän oli asianajaja (Middle Templen osaston), oli hän tuskin kertaakaan elämässään laatinut syytekirjelmää eikä tuntenut erikoisempaa mielenkiintoa lakia kohtaan. Hän ei myöskään ollut millään tavoin riippuvainen siitä: hänen yksityisomaisuutensa oli hyvin suuri, niin että hän saattoi siten tyydyttää täydelleen kaikki vaatimuksensa. Nuo vaatimukset olivat vähäiset. Fransemmery kulutti päivänsä kirjojen ja muinaisesineiden kokoamiseen, harjoitti vähäistä kukkaviljelyä ihastuttavassa puutarhassaan ja teki pitkiä retkiä ympäristöön. Hän harrasti hieman kasvitiedettä ja hieman geologiaa: aherrellessa milloin mitäkin hänen aikansa kului hupaisasti — ja rauhallisesti.
Ulkonaiselta olemukseltaan Fransemmery oli reipas pieni mies. Ollen hiukan keskimittaa lyhyempi hänellä oli taipumusta prameiluun; monien lyhytkasvuisten miesten tavoin hän piti vartalonsa hyvin ryhdikkäänä ja ylpeili siitä, että viisikymmenvuotiaana hänen selkänsä oli yhtä suora ja hartiansa yhtä tasasuhtaiset kuin ne olivat olleet kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Hänen sileäksi ajellut kasvonsa olivat pyöreät ja kukoistavat; hänen silmänsä säteilivät kirkkaasti suurten, kultareunaisten silmälasien takaa; hänen hampaansa olivat häikäisevän valkoiset ja tukkansa tuuhea, vaaleanruskea; karttaen tunnontarkasti pienimpiäkin virheitä ulkoasussaan hän näytti aina sellaiselta, kuten kyläläiset sanoivat, kuin hänet olisi juuri otettu ulos hatturasiasta, millä he tarkoittivat sitä, että hän oli kaikin puolin siistitty. Fransemmery henki tietysti ikuista nuoruutta ja raikkautta: hän näytti nuortuvan kevät keväältä. Ihmiset puhuivat ivallisesti tästä hänen nuorukaismaisesta käytöksestään, ja jos hän väliin vaivautui selittämään sitä, niin hän toisti vain juhlallisesti tuon vanhan sananlaskun: "Aamun virkku, illan torkku, se tapa talon pitävi." Fransemmery oli mennyt levolle aina siitä lähtien, kun hän saapui Puistikkoon ja alkoi viettää oikeata maalaiselämää, joka päivä puoli kymmeneltä ja noussut samoihin aikoihin leivosten kanssa.
Tänä erikoisena aamuna hän oli liikkeellä yksiin aikoihin lintujen kanssa; hän puuhaili todellakin nousua makuulta juuri samaan aikaan kuin vajaan kilometrin päässä Markenmoren kartanossa Harry Markenmore kertoi levollisesti sisarelleen Valencialle, että heidän isänsä oli kuollut nukkuessaan. Fransemmery ei luonnollisesti tietänyt tästä mitään; hänen ajatuksensa eivät askarrelleet kuolemassa, vaan elämässä. Hänkin veti syrjään ikkunaverhonsa, näki punertavan aamuruskon ja kuuli rastaiden raksuttelevan läheisissä puutarhoissa; hän tunsi kevään tuoksua ja kaipasi ulos luonnonhelmaan. Hänellä oli tapana tehdä pitkä kävelymatka joka aamu ennen aamiaista, jonka hän söi kello yhdeksältä; hän aikoi tehdä sen tänäkin aamuna. Mutta ensin oli toimitettava yhtä ja toista. Hänen palvelijansa eivät nousseet koskaan ennen kello kuutta; Fransemmery suoriutui aina omin neuvoin. Hän oli tehnyt nerokkaita keksintöjä, jotka säästivät työtä; hänen talossaan oli joka hetki, päivät ja yöt läpeensä, kuumaa vettä saatavissa kaikissa makuuhuoneissa. Fransemmery saattoi näin ollen ottaa kylpynsä ja saada parranajovettä vain hanaa kiertämällä; lisäksi hänellä oli omassa makuuhuoneessaan patenttikeitin, jolla hän valmisti teetä tai kahvia muutamissa minuuteissa. Jo paljon ennen kuin hänen emännöitsijänsä, sisäkkönsä ja eteispalvelijansa olivat avanneet silmänsä, hän kylpi, ajoi partansa, pukeutui, hörppi määrättyyn aikaan hyvätuoksuisen mokkakahvinsa ja pureskeli mureita korppuja. Täsmälleen kello kuusi, yllään keikarimainen, harmaa puku ja jalassa komeat metsästyssaappaat, vankasti varustautuneena kirpeää aamukastetta vastaan, hän laskeutui alas portaita, sieppasi kouraansa saarnipuisen kepin eteishallista, painoi takaa leveämmän hatun päähänsä ja lähti taivaltamaan ylängölle Puistikon alueen poikki.
Fransemmery ohjasi askeleensa aluksi omalta korealta konnultaan, pienen rehevän hedelmätarhan poikki — sen hän oli itse istuttanut — tielle, joka johti Markenmoresta kukkuloiden huipulle. Tämä oli niitä Etelä-Englannille ominaisia polkuja, joita ani harvoin tapaa missään muualla. Se kulki syvässä notkelmassa kahden korkean pengermän välitse; kummankin pengermän harjalla oli yhtä korkea rivi orapihlajapensaita, rautatammia ja seljapuita, joukossa runsaasti orjantappuroita, kanervia ja kuusamia. Tie, epätasainen ja pyörien uurtama, sijaitsi syvällä tämän rehevän kasvullisuuden alapuolella; talvisin se oli tavallisesti pelkkää lokaa; kesäisin sillä oli pölyä nilkkoja myöten. Mutta Fransemmery ei aikonut seurata notkotietä: hän laskeutui sille pengermän vieruun pölkyistä laitettuja maalaisportaita myöten, käveli syväuurteisen pohjan poikki ja alkoi nousta vastakkaiselle pengermälle samanlaista askelikkoa myöten. Kavuttuaan porraspuiden päähän hän lähti astelemaan kaitaa polkua pitkin, jonka molemmin puolin kasvoi tiheitä laakeripensaita. Tämä polku johti hänet soman pikku puutarhan aitaukselle, ja taempana puutarhassa näkyi hauska asuinrakennus, Woodlandin huvila, rouva Braxfieldin olinpaikka. Ja siellä, pienehköllä aukeamalla kasvitarhan laidassa, Fransemmery näki itse rouva Braxfieldin ripottelemassa jyviä kanoilleen.
Fransemmery oli tuntenut rouva Braxfieldin muutamia vuosia. Hän oli asustanut pariin kertaan Valtikka-majatalossa, ennenkuin asettui elämään Puistikkoon. Siihen aikaan rouva Braxfield oli rouva Wrenne, Peter Wrenne-vainajan leski. Hän oli näppärä, rivakka ja toimekas nainen, jonka peukalo ei ollut keskellä kämmentä. Peter oli jättänyt hänelle rahaa ja yhden lapsen — Poppy-nimisen tytön, jonka jo niihin aikoihin, jolloin hän kävi lyhyissä hameissa, voitiin odottaa kehittyvän kaunottareksi, ja hyvin hän oli täyttänytkin tämän odotuksen. Rouva Wrenne piti edelleen Valtikkaa ja kasasi rahaa kokoon; ihmiset sanoivat, että hän aikoi koota Poppylle omaisuuden — ja Poppya kasvatettiin todellakin kuin ladyä, hänet lähetettiin sisäoppilaitokseen ja niin edespäin. Mutta sitten rouva Wrenne vetäytyi aivan odottamatta syrjään ammatistaan, vuokrasi Woodlandin huvilan ja meni naimisiin Braxfieldin kanssa. Kukaan ei saanut koskaan tietää, miksi hän näin teki; Braxfield eleli edelleen totuttuun tapaansa Markenmoren kartanossa, ja, kun hän väliin kävi katsomassa puolisoaan, tapahtui se iltapäivällä tai illalla tahi aivan sattumoisin viikon lopulla, eikä hän viipynyt näillä käynneillään kuin tunnin tai pari. Mutta, kuten naapurit sanoivat, Braxfieldkin vetäytyisi kerran syrjään, luultavasti sir Anthonyn kuoltua — ja sitten hän palaisi epäilemättä kotiin Woodlandin huvilaan vaimonsa luo ainaiseksi.
Fransemmery silmäsi hyväksyvästi rouva Braxfieldia lähestyessään tätä ja tämän tipuja. Hän ihaili rouva Braxfieldia. Ollen itse pieni mies hän tunsi erikoista vetovoimaa vankkarakenteisia naisia kohtaan. Rouva Braxfield oli iso, tukeva, muhkea nainen, noin neljänkymmenenseitsemän ikäinen, mutta näytti vähintään viisi vuotta nuoremmalta — hänen ulkomuotonsa oli miellyttävä, hiuksensa ja hampaansa kauniit, poskensa verevät ja silmänsä, joista pilkisti vielä hieman veitikkamaisuutta, eloisat, älykkäät, vaaleanruskeat. Rouva Braxfield hymyili Fransemmerylle, kun tämä kohotti leveälieristä, ruudullista hattuaan, ja myös Fransemmery hymyili.
"Hyvää huomenta, rouva!" huudahti Fransemmery. "Ja vielä monia hyviä huomenia! Niin, rouva Braxfield, me olemme kai ainoita järkeviä ihmisiä näillä seuduin. Tässä me olemme, raikkaina ja punakkoina — te yhtä kauniina kuin päiväkin — nauttien raikkaasta ilmasta ja näistä maaseudun ihanista näköaloista ja sävelistä, samalla kun useimmat naapurimme — unohtaen tohtori Wattsin ja hänen pienen hyvän neuvonsa — kuorsaavat vielä vuoteillaan. Te olette viisas nainen, rouva!"
Rouva Braxfield naurahti, paljastaen valkoiset hampaansa ja saattaen kuoppaisen leukansa nytkähtelemään.
"Noh, sen asian laita lienee niin ja näin, herra Fransemmery", vastasi rouva Braxfield keimaillen. "Ehkäpä minäkin nukkuisin kuorsaten — aina en silti kuorsaa, enpä vainkaan — vuoteessani, jos voisin. Te nousette aikaisin, koska pidätte siitä — minä taas siksi, että minulla on yhtä ja toista puuhattavaa. Jos minulla olisi kolme voimakasta naispalvelijaa kuten teillä, en minä nousisi ylös aamuisin kello viideltä, enkä vielä kuudeltakaan, sen vakuutan — en vainkaan! Nukkuisin mielelläni paljon myöhempään kuin saan."
"Siinä tapauksessa, rouva", sanoi Fransemmery, "minä tekisin niin taikka näin. Joko hankkisin taloon rotevan palvelustytön tai vaatisin neiti Poppya nousemaan ylös aikaisemmin kanoja ruokkimaan."