"No?" kysyi Harry hetken vaitiolon jälkeen. "Entäs sitten?"
"Minä sanoin, että Guy oli mennyt. Sitten hän lähti pois ja aika kiireesti menikin, Harry!"
"Mitä?"
"Minusta tuntuu, että näiden odottamattomien käyntien takana on jotakin. En tiedä mitä — mutta varmasti jotakin. Rouva Tretheroe tahtoi aivan vimmatusti tavata Guyta! Mutta — minä en luota rouva Tretheroeen. Hän on — niin, en tiedä, mitä hän on! Oli miten oli — menkäämme levolle."
Valencia meni levolle, mutta kesti kauan, ennenkuin hän vaipui uneen, ja hänen uinahduksensa oli kevyttä ja rauhatonta. Hän heräsi vihdoin äkkiä — aamu alkoi jo hämärtää ja avoimista ikkunoista hänen korviinsa tunkeutui huuhkajain huutoa — pahaa ennustavia ja peloittavia ääniä — puiston takaisista metsistä. Jokin käsittämätön voima pakotti hänet nousemaan ylös, hän veti syrjään ikkunaverhot ja katsoi ulos. Hänen huoneensa oli itään; puiston ja matalan kukkularivin takana ja vieläkin edempänä jylhän korven reunassa taivaanrannalla näkyi leveä punainen vyö, joka laajeni verkalleen. Rastaat raksuttelivat jo pensaikoissa ja leivonen kohosi ilmoille kotiniityltä.
Jostakin lähitienoolta kajahti äkkiä laukaus: kaiku vastasi kumeasti synkistä metsistä. Valencia kummasteli parhaillaan, miksi joku heidän metsänvartijoistaan oli lähtenyt liikkeelle niin varhain aamulla, kun ovelta kuului kolkutusta, ovi aukeni ja Harry kurkisti sisään.
Silmäys hänen kasvoihinsa ilmaisi Valencialle, mitä hän oli tullut kertomaan. Valencia astui kiireesti hänen luokseen silmissään äänetön kysymys. Harry painoi päänsä alas vastaukseksi.
"Nukkuessaan", kuiskasi hän.
NELJÄS LUKU
Markenmoren notko