Rouva Tretheroe katseli ympärilleen. Tähän asti hän oli luonut vain silloin tällöin silmäyksiä tutkintotuomariin ja valamiehistöön, mutta nyt hän silmäsi ympäri kuulijakunnan, ja kääntäessään kasvonsa jälleen Walkinshawiin niillä oli hymy, joka ilmaisi ylenkatsetta.
"Minä tiedän, että John Harborough oli Markenmoren notkelmassa kello neljä tuona aamuna", vastasi hän rohkeasti. "Vieläpä tiedän, että hänet nähtiin siellä!"
Walkinshaw kävi äkkiä miettiväksi. Hän katsahti taakseen suojattiinsa, ja niin tekivät kaikki huoneessa olijat. Taas kumisi salissa hämmästyksen mumina. Walkinshaw palasi Harboroughin luo, joka istui liikkumatta ja vaiteliaana. Asianajaja kuiskaili hänelle vilkkaasti; Harborough vain viittasi, melkein välinpitämättömästi. Hetkistä myöhemmin rouva Tretheroe oli kadonnut todistajain aitiosta, ja toinen todistaja kutsuttiin sinne.
"Elizabeth Braxfield!"
Fransemmery ja hänen yksitoista kumppaniaan tunsivat uutta mielenkiintoa sydämissään katsellessaan Valtikan entistä emäntää. Yksitoista heistä pohti jo mielessään, mitä hän tulisi kertomaan. Mutta Fransemmery, joka tunsi rouva Braxfieldin tavan nousta varhain ylös, alkoi jo aavistaa.
Puheenjohtaja jätti tämän todistajan kuulustelun asianajajalle, joka esiintyi poliisiviranomaisten puolesta. Tämä siirtyi muitta mutkitta itse pääkysymykseen.
"Te kai olitte ennen rouva Wrenne, Valtikka-majatalosta, rouva
Braxfield; ja ennenkuin olitte rouva Wrenne, oli nimenne neiti
Rawlings, saman Thomas Rawlingsin tytär, joka piti Valtikka-majataloa
ennen mies-vainajaanne, Peter Wrenneä?"
"Aivan niin, sir", vastasi rouva Braxfield.
"Te olette siis asunut koko elämänne ajan Markenmoressa ja tunnette sen kaikki asukkaat?"
"Kyllä, sir — ja monien kilometrien alalta ympäristölläkin."