Tutkintotuomari laski kirjeen pöydälle, otti lasit nenältään, nojautui tuolinsa selustaa vasten ja katseli ympärilleen sellaisen ihmisen tavoin, joka on äkkiä uupunut jostakin syystä. Mutta yhtä nopeasti hän nojautui jälleen eteenpäin, sieppasi kirjeen ja ojensi sen Fransemmerylle. Sen kulkiessa kädestä käteen valamiehistössä asianajaja katsahti etsivään ja nyökkäsi. Blick katosi todistajain aitiosta, ja asianajaja kääntyi oikeudenpalvelijan puoleen, kun tutkintotuomari oli antanut merkin päätänsä nyökäyttäen.
"Ilmoittakaa John Harboroughille", sanoi hän matalalla äänellä.
Harborough astui uudestaan todistajain aitioon: Kirjettä luettaessa hän oli istunut katsellen tarkasti tutkintotuomariin; hänen kasvonsa, jurot ja liikkumattomat, eivät ilmaisseet mitään, mitä hyvänsä hän mahtoikin ajatella. Ne pysyivät yhtä kylminä, kun hän teki valansa ja katsoi tutkintotuomariin, valamiehiin ja asianajajaan, joka todistajan astuessa oli ottanut kirjeen ja seisoi nyt pitäen sitä oikeassa kädessään. Odottaen niin kauan, kunnes Harborough oli tehnyt valan, hän ojensi kirjeen pöydän yli poliisille ja viittasi tätä antamaan sen todistajalle. Kuolemanhiljaisuuden vallitessa hän teki ensimmäisen kysymyksensä, alentaen äänensä matalaksi, mutta täysin selväksi kuiskaukseksi ja luoden Harboroughiin vakavan katseen.
"Oletteko te kirjoittanut tämän kirjeen?"
"Olen."
"Tarkoititteko sitä, mitä siinä sanotaan?"
"Kun kirjoitin sen — kyllä."
"Jos olisitte kohdannut Guy Markenmoren sinä huomispäivänä, josta kirjeessä mainitsitte, olisitteko ampunut hänet kuin koiran?"
"Huomispäivänä — kyllä, olisin."
"Tai vuotta myöhemmin."