"Sitä ei ole nähnyt kukaan muu kuin minä itse ja poliisikomisario."
Asianajaja kohotti kätensä ja viittasi todistajain aition kaiteelle.
"Ottakaa se kirje salkusta", sanoi hän käskevästi. "Antakaa se tutkintotuomarille."
Salista ei kuulunut hiiskahdustakaan, kun tutkintotuomari saatuaan kirjeen käsiinsä veti kokoontaitetun arkin kuorestaan ja korjattuaan silmälasejaan alkoi lukea sitä. Kaikkien silmät olivat nyt häneen tähdättyinä — ja kaikki tunsivat suurta uteliaisuutta nähdessään vanhan herran säpsähtävän lukiessaan ja tuskallisen hämmästyksen ilmeen leviävän hänen kasvoilleen. Ollen luonteeltaan inhimillinen hän ei voinut pidättää pientä, hillittyä huudahdusta. Se hukkui kokonaan asianajajan terävään ääneen.
"Minun on pyydettävä teitä, sir, lukemaan tuo kirje valamiehistölle!" sanoi hän.
Tutkintotuomari loi katseensa Fransemmeryyn ja hänen yhteentoista kumppaniinsa. Hän ei tuntenut ilmeisesti minkäänlaista viehätystä siihen tehtävään, joka hänen oli täytettävä virkavelvollisuuksiensa takia. Mutta hän karkaisi luontoaan — loi uuden katseen yli ihmismeren.
"Tämä kirje, hyvät herrat", sanoi hän kääntyen jälleen valamiehistön puoleen, "on kirjoitettu arkille, jolle on merkitty osoitteeksi Greycloister, Selcaster, ja se on päivätty kahdeksantena joulukuuta 1905. Se kuuluu seuraavasti:
"Guy Markenmore.
Kohdatessani sinut ensi kerran, missä tai milloin hyvänsä, huomenna tai vuoden kuluttua tai viiden tai kymmenen vuoden kuluttua, ammun sinut kuoliaaksi kuin koiran, joka olet.
John Harborough."