Kadonnut mies
Olin jälleen Ashingtonin rakennusryhmässä seuraavana aamuna kohta kello yhdeksän jälkeen, ja puoli kymmenen Sheila ja minä kävelimme Edgware-tietä pitkin matkalla Maythornen toimistoon. Oli kaunis, pirteä, syksyinen päivä, mutta se ei saanut meitä kävelemään sensijaan että olisimme ajaneet tuon kolmen kilometrin taipaleen Maida Valesta Conduit-kadulle. Luullakseni oli meillä kummallakin tunne, että tahdoimme olla yhdessä mahdollisimman kauan ja nauttia vapaudestamme täysin siemauksin. Siellä Lontoon väkirikkailla kaduilla olimme niin yksin, ettemme olisi voineet olla sillä tavoin kahden kesken Marrasdalen autioilla nummilla, ja se tunnelma oli meille yhtä uusi kuin viehättäväkin. Mutta tiesin, ettei sitä voinut kestää kauan, emmekä olleet ehtineet pitkälle, kun Sheila jo lausui ääneen sen, mitä minä ajattelin.
"Mervyn, minun on matkustettava takaisin, ymmärräthän", hän puhkesi puhumaan. "Olen suorittanut asiani, jonka tähden tulin — antanut sinulle jälkisäädöksen — ja nyt minun on palattava kotiin — pian onkin — saamaan ripitykset. Äitini on tietysti jo aikoja sitten arvannut, mitä on tapahtunut. Ja — siellä puhkeaa ankara myrsky."
"Myöskin minun on lähdettävä takaisin sinne", virkoin. "Samoin lähtee sinne Maythorne — ja kenties Crolekin. Emmekö voisi kaikki matkustaa yhdessä? Ja sitten —"
"Muka tukemaanko minua?" keskeytti hän nauraen. "Se ei minua pelastaisi. Saan kestää kiihkeimmän neljännestunnin, mitä minulla on eläissäni ollut. Ja minulla on ainoastaan yksi vastaus puolustuksekseni — eikä sitä ole hauska sanoa äidille — voin nimittäin kysyä häneltä, mitä hän aikoi tehdä jälkisäädökselle ja miten hän oli saanut sen. Ja jos tunnen hänet oikein, niin hän ei sitä ilmaise."
Kielelläni pyöri huomautus, että rouva Elphinstonen otaksuttavasti oli pakko se ilmaista, tahtoipa hän tai ei, mutta maltoin mieleni.
"Saattaa tapahtua jotakin, ennen kuin olemme niin pitkällä", sanoin. "Asia on niin, ettemme, ei kukaan meistä, tiedä, asiain kehittymistä. Ainakaan en minä tiedä! Maythorne väittää, että kaikki kyllä selviää ja että siitä sukeutuu hirvittävä yllätys. Minusta taas tuntuu siltä kuin en osaisi lainkaan kuvitella, mitä on lähinnä tulossa."
"Saattaa sattua mitä hyvänsä", myönsi Sheila. "Tällaisissa jutuissa pitää kai olla valmis kaikkeen eikä saa hämmästyä mistään."
Ja juuri sillä hetkellä olikin yllätys meitä hyvin lähellä. Olimme astelleet Edgware-tietä myöten Church-kadulle asti; siellä oli liike sekä kadulla että käytävillä vilkasta, sillä tie on valtaväylä ja liikkeissä työskentelevät henkilöt riensivät sitä pitkin maanalaisille rautatieasemille. Äkkiä Sheila pysähtyi kuin kivettyneenä ja tarttui käsivarteeni. Pyörähdin häneen päin ja näin hänen ikäänkuin lumottuna tuijottavan muutamien metrien päässä olevan tupakkamyymälän avoimeen oveen.
"Mervyn!" hän kuiskasi. "Parslave — meni tuonne sisälle!"